keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Itävaltalaisen talousteorian aukkoja

Kirjoitin ensimmäisen kerran itävaltalaisen taloustieteen ongelmista muutama vuosi sitten, mutten tuolloin mennyt talousteorian yksityiskohtiin. Nostan tässä viestissä esiin  useita eri itävaltalaisen koulukunnan teorioissa olevia ongelmia joita mm. libertaari taloustieteilijä Bryan Caplan kotisivuillaan sekä bloggaaja Lord Keynes blogissaan ovat listanneet (linkki listaan) ja kirjoitukseni on hyvin pitkälle referaatti osasta näistä kirjoituksista. Itävaltalainen koulukunta on niin pieni, että kovin monet muut eivät ole edes vaivautuneet kritisoimaan sitä. En väitä olevani asiantuntija käsiteltävistä asioista, vaan koen että niiden kuuluu olla saatavilla edes jossain muodossa myös suomenkielisille. Jos kirjoituksessa on virheellisiä linkkejä, se johtuu siitä että poistin huolimattomuuttani koko kirjoituksen Bloggerista ja jouduin kirjoittamaan sen kokonaan uudelleen Bloggerin ulkopuolisen varmuuskopion pohjalta.

En käsittele tai kritisoi tässä kirjoituksessa libertarismia, kapitalismia enkä vapaata markkinataloutta, vaan itävaltalaista taloustiedettä, jotka ovat eri asioista, kuten viimeksi kirjoitin. Olen huomannut joidenkin vapaita markkinoita kannattavien henkilöiden viittaavan aika ajoin itävaltalaisiin kirjoittajiiin kuten Ludwig von Misesiin ymmärtämättä syvällisemmin kyseisten henkilöiden ajatuksia, mitä pidän varsin huolestuttavana. Kirjoitus ei kuitenkaan ole mikään johdanto itävaltalaiseen koulukuntaan joten aiheesta tietämättömlle iso osa kirjoituksesta saattaa olla täyttä hepreaa. Käsittelen kirjoituksessa itävaltalaista metodologiaa, yleistä itävaltalaista näkemystä valtavirran taloustieteestä, taloussykliteoriaa, itävaltalaisten tekemiä ennustuksia, korkoteoriaa sekä inflaatiota ja deflaatiota sekä hieman kokonaissuureita, tässä sanotussa järjestyksessä. 

Metodologia tarkoittaa kysymystä siitä, miten taloustiedettä tai tiedettä ylipäätään tulisi tehdä. Luonnontieteissä ja valtavirran taloustieteessä luotetaan tieteelliseen metodiin, eli teoriaan pohjautuvien hypoteesien kokeelliseen testaamiseen ja niiden falsifiointiin. Itävaltalainen koulukunta nojaa prakseologiaan taloustieteen metodologiassa, joka tarkoittaa a priori-väitteistä johdettujen loogisten päätelmien käyttöä. Itävaltalaisten mielestä siis empirismi ym. modernin taloustieteen välineet ovat sopimattomia ja huonoja välineitä talouden tutkimiseen ja sitä selittävän teorian muodostamiseen.  Modernin itävaltalaisen liikkene oppi-isä Ludwig von Misesin mukaan empiirinen data ei koskaan voi todistaa eikä kiistää prakseologialla johdettuja teorioita. Tästä huolimatta itävaltalaiset käyttävät usein empiiristä dataa osoittaakseen teoriansa oikeiksi, ilmeisesti markkinointitarkoituksessa, sillä eihän teorioiden empiiriselle todentamiselle ole mitään tarvetta jos jo lähtöoletuksena on että teoriat ovat oikeita ja piste. Itävaltalaisen liikkeen isot nimet eivät kuitenkaan olleet asiasta yksimielisiä, esim. Ludwig Lachman ja Friedrich Hayek eivät koskaan hyväksyneet täysin prakseologiaa taloustieteen välineeksi (selvästi tunnetuin Hayek oli muutenkin varsin maltillinen itävaltalainen, mitä useimmat eivät välttämättä tiedosta). Ei siis ihme että Hayek viihtyi varsin hyvin tieteellistä metodia kannattaneen ja uudistaneen Karl Popperin seurassa, toisin kuin Mises. LK on kirjoittanut loistavasti prakseologian kritiikistä ja suosittelen kyseisen alkuperäistekstin sekä muiden lukemista, hän on kirjoittanut prakseologiasta varmaan 20 blogikirjoitusta jotka löytyvät täältä..

Perinteisestä taloustieteellisestä sekä luonnontieteellisestä näkökulmasta itävaltalainen taloustiede on epätieteellistä. Olen itse samaa mieltä. Itävaltalainen tapa rakentaa aksioomista lähteviä päättelyketjuja ei ole toimiva keino taloustieteeseen, eikä myöskään muihin yhteiskuntatieteisiin kuten Mises ehdotti. Menetelmä on lähtöisin 1800/1900-lukujen taitteessa toimineesta neo-Kantilaisesta liikkeestä sekä tietoteoreettisesta myllerryksestä (linkki neokantilaiseen kritiikkiin). On aivan ymmärrettävää että tuohon aikaan tieteen metodien kanssa oltiin vielä sormi suussa, sillä ajan teknologia ei antanut mahdollisuuksia oikein muuhun kuin asioiden tarkkaan pohtimiseen. Jotkut itävaltalaiset sanovat pitävänsä teoriasta, koska se selittää heidän mielestään maailmaa hyvin. No, Misesin ja Murray Rothbardin (Misesiä seurannut toinen tärkeä modernin itävaltalaisen koulukunnan oppi-isä) näkökulman mukaan itävaltalaisuudesta tulisi pitää koska se on totuus (/i), joka on saatu johdettua mielestä ulos eetteriin aidon ja parhaan metodologian avulla, eikä sitä voida kumota empirialla vaan ainoastaan verbaalisella judoamisella eli argumentoimalla sen päättelyketjuja vastaan. Näin se muistuttaa hyvin paljon esimerkiksi Descartersin käyttämää menetelmää. LK nostaa Descartesin, Spinozan ja Leibnizin järjestelmät esimerkeiksi loogisista päättelyketjuista, jotka moderni tiede on kumonnut. Hänen mukaansa myös Misesin prakseologinen logiikkaketju on samanlainen.

Virheiden löytyminen päättelyketjusta on yksi keino kumota Misesin logiikka. Muita ovat virheiden löytyminen Misesin aksioomista, piilossa olevien oletusten paljastaminen hänen päätelmistään ja kysymys miten valita useampien eri kilpailevien aksioomista loogisesti johdettujen järjestelmien välillä. LK nostaa esiin esimerkkejä ja viittaa mm. Blaugin antamaan kritiikkiin Misesin piilotetuista oletuksista:
“[sc. there is a] the fundamental flaw in Ludwig von Mises’ ‘praxeology’: [sc. it is] the notion that purposive choice as a Kantian ‘a priori synthetic proposition’ is more than sufficient to account for negatively inclined demand curves. This ignores the fact that a number of a posteriori auxiliary propositions are also required, such as transitivity or consistency of choices ... To this day, this failure to recognize the limited power of a priori synthetic propositions to generate substantive implications for economic behaviour characterises neo-Austrian writings in defence of Mises” (Blaug 1994: 132–133, n. 14; see also Blaug 1997: 332ff.).
LK:n mukaan Mises ei kuitenkaan ollut looginen oman metodinsa toteuttamisessa, vaan nojasi johtopäätöksiin jotka vaativat a priorin ulkopuolisia oletuksia, esimerkiksi työn hyötyhaittaa (”disutility”). Hän sanoi näin suoraan itse Human Actionissa, ja totesi tämän vielä perustuvaan empiiriseen havaintoon! Tämä on täysin epäloogista ja sotii Misesin omaa metodia vastaan. Tämän kaltaiset piilotetut ja näinkin piilottamattomat oletukset ovat järjestelmään sisäänrakennettua kritiikkiä tälle päättelyjärjestelmälle ja sen lopputuloksille. Lisäksi tulee huomioida toisten loogisten a priori-päättelyketjujen mahdollisuutta – miten tällaisissa tilanteissa tulisi valita kumpi on ”oikea” teoria selittämään taloutta? Esimerkiksi marxilaiset ovat 1900-luvulla luoneet puhtaasti loogiseen päättelyyn perustuvia talousteorioita, aivan kuten itävaltalaiset, mutta päätyneet aivan erilaisiin johtopäätöksiin. Jos empiria ei ole työkalu, ei näitä eroavia päättelyketjuja voi verrata muuten kuin sanapainilla ja uuvuttavilla väittelyillä. Filosofiasta tiedämme varsin hyvin, mitä empiriaan perustumaton loogisten päättelyketjujen rakentelu aiheuttaa – lukuisia erilaisia teorioita, joiden kehittäjät eivät pääse yksimielisyyteen ”oikeasta” teoriasta. Tässä lisää hyviä kirjoituksia prakseologiasta (1 ja 2).

”Synteettinen a priori”-tieto on avainsana, jonka Immanuel Kant aikanaan kehitti, ja tähän Kantilaiseen päättelyyn Mises pohjaa. Se onko Misesin ”ihminen toimii” Kantilaisen määrittelyn täyttävä ”synteettinen a priori”-aksiooma on myös mielenkiintoinen kysymys ja keskustelunaihe mutta kommentoin sitä vain hyvin lyhyesti. Misesin ”ihminen toimii”-aksiooma on pohjana hänen ja Rothbardin teorialle, vaikkei se ole siihen riittävä ja tarvitsee myös muita aksioomia vastoin Misesin oman metodologian vaatimuksia. Aiemmin kuvailemieni ja linkkaamieni tapausten lisäksi tällaisia ovat myös Misesin esittämät vaatimukset ihmisen toiminnalle – toiminnan on oltava ”tarkoituksellista” eikä toimiva ihminen saa olla mielisairas tai muuten kykenemätön päättämään toiminnastaan.  Mutta nämä oletukset itsessään vaativat aiempia oletuksia! Meidän on tiedettävä että mielisairas ei voi päättää tekemisistään, meidän on tiedettävä mitä ”tarkoituksellinen” toiminta tarkoittaa jne. eli ”ihminen toimii” ei täytä ”synteettisen a priori”-tiedon määritelmää. Pidän ymmärrettävänä, että sata vuotta sitten teknologian ollessa vielä lastenkengissä tutkimuksen empiiriselle validioinnille saattoi esittää kritiikkiä, mutta nykypäivänä kun massiivista tilasto- ja laskentatehoa pystytään hyödyntämään jopa rannekellossa niin pidän ajatusta koko monimutkaisen talousjärjestelmän toimintalogiikan johtamista aksioomista sohvalla makoillen silkkana utopiana. Aksioomien lisäksi LK:n kirjoitus Misesin näkemyksistä todennäköisyyksien suhteen on mielenkiintoinen.

Metodologian jälkeen voimme siirtyä itse taloustieteen tuloksien pariin, ja seuraava mikroteoriaa käsittelevä kappale tulee olemaan varsin tekninen. Bryan Caplan on analysoinut itävaltalaisten näkemyksiä modernista taloustieteestä, ja etenkin Rothbard on rakentanut oman teoriansa Man, Economy and Statessa erilaiseksi mitä valtavirran taloustiede. Rotbhard väittää modernin hyötyteorian olevan kardinaalista, mikä ei todellakaan pidä paikkaansa, ja esittää hyötyjonojen olevan parempia vaihtoehtoja hyötyfunktioille. Lisäksi hän nakkaa matemaattisen analyysin eli mm. differentiaalilaskennan romukoppaan toteamalla esimerkiksi kysyntäkäyrien olevan diskreettejä ja epäjatkuvia, mikä estää täysin niiden käytön nykyaikaisessa taloustieteessä kuten perinteisessä maisteri- sekä tohtoriohjelmassa opetetaan. Näiden perusasetelmien hylkääminen estää täysin mm. tavallisten kysyntä- ja tarjontakaavioiden käyttämisen. Tästä Rothbard on täyttänyt teoksensa niillä. Tämä voi tuntua pieneltä ongelmalta, mutta Rothbard itse alleviivaa että epäjatkuvuus on erittäin tärkeä asia mistä seuraa että hänen olisi pitänyt poistaa kaikki kaaviot kirjastaan. Tämä hyötyfunktioiden kritiikki on myös johtanut itävaltalaisten suureen ”subjektiivisuuden” korostamiseen, ilmeisesti koska he pitävät ilmeisesti modernia hyötyteoriaa ”epäsubjektiivisena”, mutta kritiikki menee metsään. Oletus että valtavirran mikroteoria hylkäisi subjektiivisuuden on väärä, koska malleissa käytettävät hyötyfunktiot ovat monotoniset transformaatiot mahdollistavia funktioita ja ne esittävät edustavaa kuluttajaa, eivät kokonaissuureita. Caplanin mukaan vihjaaminen että näiden hyötyfunktioiden yleistäminen tarkoittamaan että jokaisella kuluttajalla olisi homogeeniset preferenssit on samanlainen johtopäätös kuin yleistäisi koko maailmaan sisältävän vain kaksi ihmistä kuten Crusoen ja Perjantaina vaihtotaloudessa (Rotbard itse käyttää kyseistä vaihtotalousesimerkkiä kirjassaan, aivan kuten valtavirtataloustieteilijät käyttävät hyötyfunktioita).

ABCT eli itävaltalainen taloussykliteoria (Austrian Business Cycle Theory) esitetään usein yhtenäisenä monoliittina, joka pystyy selittämään sekä jopa ennustamaan talouskriisit sekä kuplat, varsinainen viisasten kivi siis. Kyseessä ei kuitenkaan ole yhtenäinen teoria, vaan eri itävaltalaiset ovat formuloineet sen eri tavalla, joissakin tapauksissa jopa saman henkilön toimesta eri vuosikymmeninä. LK on esittänyt että ABCT:stä on ainakin 10 eri versiota, ja pelkästään Mises on esittänyt sen neljälläeri tavalla. Pidän henkilökohtaisesti epäilyttävänä, että samaa nimeä käytetään kuvaamaan useita eri teorioita, koska niiden vaikutusmekanismit ovat erilaiset. Tällä voi olla harhaanjohtavia vaikutuksia, esimerkiksi jos versio numero 6 toimii taloussykli A:n kohdalla mutta muut eivät, versiot 3 ja 4 toimivat taloussykli B:n kohdalla jne. ja kaikkia kutsutaan ABCT:ksi, niin voidaan sanoa että ABCT on toiminut jokaisen taloussyklin kohdalla vaikka näin ei selvästi ollut. Kuitenkin, yhteistä teorioille on luonnollisen koron olemassaoloon uskominen Misesin ruotsalaiselta ekonomisti Knut Wicksellilltä lainatun idean mukaan, tuotannontekijämarkkinoiden pitäminen heterogeenisenä sekä keskuspankkien korkotasoon luomien poikkeamien pitäminen niiden aiheuttamiin rakenteellisiin häiriöihin syynä taloussykleihin.

Teoriaa on myös testattu. Tähän mennessä olen kuullut vain Milton Friedmanin suorittamista ABCT:tä empiirisistä tuktimuksista sekä pari vuotta vanhasta working paperista, jonka tekijöitä en muista enkä löytänyt sitä pikaisella googletuksella. Friedmanin mukaan teoria ei empiirisen tarkastelun jälkeen toimi. Working paperin tuloksia en muista tarkasti, ne taisivat todeta asian olevan ”epäselvä”. Kuitenkin, itävaltalaisille tällä empiirisellä testauksella ei tietenkään ole väliä, he kun eivät usko teorioiden empiiriseen testaukseen. ABCT sisältää kuitenkin mielestäni mielenkiintoisia ideoita, ja näkisin siksi siitä mielelläni enemmänkin tutkimusta. Tämä johtuu siitä että vaikken usko matalien korkojen tai itävaltalaisten kuvaaman vaikutusmekanismin olevan perimmäinen syy talouden mahdolliseen ylikuumenemiseen niin pidän silti mahdollisena, että matalilla koroilla on jonkinlaista(b) vaikutusta talouden ylikuumenemiseen, esimerkiksi Raghuram Rajan argumentoi näin käyneen rahoitussektorilla 2000-luvun aikana kontribuoiden osittain finanssikriisin syntyyn.

Caplanin kritisoima versio ABCT:stä on joko Rothbardin American Great Depression tai Man, Economy and State-kirjoista. Yksi valtavirran kritiikki ABCT:lle pohjautuu rationaalisiin odotuksiin. Miten yrittäjät voivat kyetä ennustamaan muita muutoksia taloudessa, mutta aliarvioivat keskuspankkien toimien luomaa korkoriskiä? Myös Gordon Tullock (libertaari myöskin) esittää kritiikkiä (linkki) samalle ilmiölle. Lisäksi kulutushyödykkeiden pitäisi teorian mukaan muodostaa ”buumi” nousuvaiheessa, johtuen teorian kuvauksesta taloussyklin mekanismille. ABCT ei ole mikään peukalosääntö, jonka mukaan ”kun korot laskevat, talous ylikuumenee ja syntyy kuplia” kuten sitä ylensä käytetään, vaan teoria on paljon yksityiskohtaisempi ylikuumenemisen etenemisestä ja kohdistumisesta. Teorian mukaan ”luonnollista korkoa” matalammat korot ohjaavat uuden rahan ja luoton ”pitkän ajan tuotannontekijöiden” markkinoiden kasvattamiseen, vaikka kuluttajien preferenssit painottuvat enemmän kulutushyödykkeiden kysyntään mitä korkotason muutos on huijannut yrittäjät olettamaan. Kun korjausliike tapahtuu, tuotanto palaa vastaamaan kuluttajien preferenssejä. Tämä ennustaa, että kulutushyödykkeiden tuotannon pitäisi kasvaa kun korjausliike tapahtuu, mutta näin ei Caplanin mukaan ole käynyt taloussyklien yhteydessä. Hänen mukaansa parempi selitys tuotantomarkkinoiden kärsimyksille laskumarkkinoilla on yksinkertaisesti pitempiaikaisten tuotannontekijöiden tilauksien herkkyys tulovaikutuksille jota taantuma aikaansaa, mitä tukee myös ”kestävien (durable) kulutushyödykkeiden kysynnän laskeminen.

Godron Tullockin kritiikki seuraa hyvin paljon samoja uria mitä Caplanilla. Lisäksi hän huomauttaa, että talouden nousu- ja laskukauden eivät etene syklissä, toisin kuin Rothbard väittää ”Economic Depressions: Causes and Cures”-kirjasessaan, mutta eihän itävaltalaisen metodin mukaan tilastodatalla voi todistaa teoriaa vääräksi. Tullock huomauttaa, että koska noususuhdanne on saanut yrittäjät rakentamaan teorian mukaan paljon tuotantovälineitä, niin elintason pitäisi laskusuhdanteesta huolimatta nousta. Tämä johtuu siitä, että vaikka yrityksiä menee konkurssiin, niin tuotantovälineet eivät häviä vaan jäävät kasvattamaan tuotantoa, tai ne voidaan halvempien hintojen vuoksi ostaa ja valmistaa loppuun mikä johtaa myös tuotannon kasvuun. Periaatteessa teorian mukaan voisimme kasvattaa tuotantoa jatkuvasti ainakin joillain sektoreilla pitämällä korkoja koko ajan matalalla. Tullock päättää kritiikkinsä, jos oikein ymmärsin, toteamiseen että tuotannontekijämarkkinoiden suuruus taloudesta on liian pieni suhteessa siihen vaikutukseen mitä Rothbardin teoria niillä olettaa olevan.

Selitän tässä lyhyesti LK:n kuvauksen siitä, pystyvätkö Rothbardin esittämät ABCT:n versiot selittämään vuoden 2008 finanssikriisin ja siihen johtaneen asuntomarkkinakuplan. Internet-itävaltalaisten argumentaatio on lyhyesti ja karkeasti seuraavanlainen: ”FED piti korkoja matalalla vuosien ajan, mistä seurasi liikainvestointeja ja kupla asuntomarkkinoille, joten ABCT toimii”. Tämä ei kuitenkaan ole Rothbardin selitys ABCT:n tiominnasta, vaan hänen mukaansa kupla syntyy tuotantomarkkinoille(b) yritysten lainatessa uuden rahan itselleen, ei kulutusmarkkinoille. Asunnot ovat kulutushyödykkeitä, ja ne rahoitetaan kulututtajien ottamilla asuntolainoilla. Rothbard kuitenkin toteaa näin Man, Economy and Statessa:
[footnote]
110 To the extent that the new money is loaned to consumers rather than businesses, the cycle effects discussed in this section do not occur. (Rothbard 2004 [1962]: 995–996).
”Kun uutta rahaa on lainattu kuluttajille yritysten sijaan, tässä osiossa käsitellyt sykliefektit eivät tapahdu.” Eivät tapahdu.  Varsin, sanoisinko, vajavainen selitys kuluttajavetoiselle asuntokuplalle.

Douglas French yrittää selittää teorian puutteita väittämällä asuntoja ”higher-order-goodsiksi” koska talojen valmistaminen vaatii aikaa ja resursseja, mutta niin vaatii kuluttajatuotteidenkin valmistaminen. Tämän tulkinnan mukaan kaikki tuotteet ovat ”higher-order-goodseja”! Tässä teoriassa on myös ongelma, että raha lainattiin kuluttajille eikä tuottajille, LK:n blogiviestin kommenteissa on hyvää keskustelua aiheesta. Rothbardin ABCT on teoreettinen selitys tilanteelle, jossa luonnollista korkoa matalampi keskuspankin korko tuottaa kuplan tuotantomarkkinoille. Se EI ole yleinen selitys tilanteessa, jossa matalat korot tuottavat kuplan sektorille X. Esimerkiksi nykyään uuden tulemisen kokeneet Hyman Minskyn vastaavat teoriat selittävät paljon selvemmin tällaisen yleisen tilanteen ja sopivat paremmin kuvaamaan 2008-kriisiä, oli niiden toimivuudesta mitä mieltä hyvänsä.

LK esittää myös muita kritiikkejä teorialle, kuten täystyöllisyyden ja resurssien täyden hyödyntämisen olettamisen (linkki) teorian toimivuudeksi, vaikka länsimaissa ei tällaista tilannetta kovin usein ole ollut vaan kitkoja on aina jonkun verran. Pääomaliikkeiden kohdistumisen olettaminen  ainoastaan tuotannontekijöille on myös hyvin rajoittava oletus, sillä nykyään luottomarkkinat ovat äärimmäisen monimutkaiset. Tässä lista Hayekin saamaan kritiikkiin. Materiaalia on niin paljon etten edes jaksa käydä sitä kaikkea läpi. 

Lisäksi on olemassa vielä ”Cambridge capital controversyn”-lopputulokset, ja etenkin capital reswitchingin  vaikutukset ABCT:hen. Kyseinen taistelu käytiin Sraffan johtamien keynesiläisten ja Samuelsonin johtamien neoklassisten taloustieteilijöiden välillä 1960-luvulla, koskien pääoman (capital) mahdollisuuksia aggregointiin, eli muuttamista teoreettisissa malleissa heterogeenisesta homogeeniseksi kokonaissuureeksi. Itävaltalaiset eivät sekaantuneet itse väittelyyn, mutta Samuelson kirjoitti myöhemmin aiheeseen liittyvän sovelluksen kritisoiden Böhm-Bawerkin (Misesiä varhaisempi itävaltalaisten oppi-isä) pääomateoriaa, johon ABCT perustuu. En mene yksityiskohtiin, mutta Samuelsonin mukaan on olemassa mahdollisuus teoreettiseen tilanteeseen, jossa siirtyminen korkeammasta korkotasosta matalampaan voi johtaa erilaiseen pääomarakenteen muutoksiin mitä Böhm-Bawerkin teoria ennustaa. Tämä taas murtaisi pohjan ainakin Hayekin 30-luvulla esittämästä ABCT:n versiosta(uskon sen pätevän muihinkin, sillä ne perustuvat B-B:n pääomateorialle), osoittaen teorian olevan vähemmän kestävä mitä sen kannattajat väittävät. Onko reswitching empiirisesti mahdollinen tilanne, tai edes todennäköinen? Ei välttämättä. Tällä ei kuitenkaan ole välilä, sillä ei ABCT:n toimivuutta voi todistaa tai falsifioida empiirisesti misesiläisen metodologian mukaan.  Koska ongelma on teoreettinen, niin sillä on väliä, koska misesiläisen metodologian mukaan teoreettisilla onglemilla on väliä! Tässä linkit Robert Murphyn ja LK:n kirjoituksiin aiheesta. 

Senkin uhalla että tulen samalla tuomitsemaan osan valtavirran taloustieteen loanable funds-teoriasta ja näkemyksistä rahatalouteen, esittelen tässä jälkikeynesiläisen kritiikin itävaltalaiselle ”luonnolliselle korolle”, ihan vain sen takia että itävaltalaisia vietiin kyseisessä keskustelussa kuin litran mittaa. Modernit itävaltalaiset kuten Robert Murphy, Jörg Guido Hülsmann ja George Rogers ovat myöntäneet luonnollisen koron näkökulman ongelmat, Robert Murphyn mennessä jopa niin pitkälle että hän on hylännyt perinteisen itävaltalaisen aikapreferenssiteorian ja siirtynyt kannattamaan Keynesin General Theoryssä esittämää teoriaa korosta (linkki). Kyseinen korkoteoria koki ensimmäisen murskakritiikkinsä jo 30-luvulla Hayekin esiteltyään oman versionsa siitä. Jo mainittu Pierro Sraffa oli sen esittäjä ja perusti kritiikkinsä lukuisten eri korkojen olemassaololle, ja Hayek itsekin joutui myöntämään että kritiikki toimii, eikä hän enää tämän jälkeen palannut käsittelemään ABCT:tä urallaan! (Linkki kirjoitukseen väittelystä) (linkki). Ilman luonnollista korkoa teorialta putoaa pohja.

Hülsmann on esittänyt oman (linkki) vastineensa korkoteorialle, sillä hänkin myönsi teorian ongelmat muttei ilmeisesti suostunut nielemään Keynesin vastinetta kuten Murphy. Muut itävaltalaiset mitä ilmeisemmin tuntuvat kannattavan aikapreferenssiin perustuvaa korkoteoriaa sen saamasta kritiikistä huolimatta, joten tällä hetkellä itävaltalaisilla ei ole toimivaa konsensusta korkoteoriasta (linkki). Ehkä itävaltalaiset pystyisivät vastaamaan keynesiläisten nöyryyttävään kritiikkiin palaamalla valtavirran pariin ja perehtymällä sen rahateoreettiseen tarjontaan?

Onko ABCT teoreettisista puutteistaan huolimatta antanut itävaltalaisille paremmat mahdollisuudet talouden muutoksien ennustamiseen? Ajattelin aluksi käsitellä aihetta omassa blogiviestissään, mutta yhdistänkin sen tähän. Itävaltalaisen taloustieteen kannattajat tykkäävät kertoa, että itävaltalaiset ennustivat finanssikriisin ja siksi itävaltalainen taloussykliteoria eli ABCT on toimiva väline taloustieteen suhdanneanalyysiin. Kuinka hyvä itävaltalaisten track record oikeastaan on? Käytän tarkastelussa hyödyksi bloggaaja Lord Keynesin ansiokasta tutkimusta aiheesta.

Viimeisin eli vuosien 2007-2008 finanssikriisi on ollut suosituin esimerkki ABCT:n ennustevoimasta. Walter Block on koonnut oman listansa ennustajakandidaateista, mutta suhtaudun väitteisiin kriittisesti. On totta, että jotkut itävaltalaiset kuten Peter Schiff vuosina 2006-2007 onnistuivat ennustamaan asuntomarkkinakuplan oikein niin ajallisesti kuin sektorillisesti. Tämä on kuitenkin täysin eri asia mitä olemassaolevan asuntokuplan tai sektorivääristymän tunnistaminen, joita Blockin lista on täynnä, esim. DiLorenzon artikkeli. Talousmedian mielipidepalstat ja kolumnit ovat täynnä samanlaista spekulointia, onko sektori A tai B nyt kuplassa vai ei. Lisäksi, suurin osa väitetyistä itävaltalaisista asuntokuplan ennustajista on joko varoitellut kuplan puhkeamisesta vuosia etuajassa (Ron Paul vuosina 2001-2003), väärällä sektorilla (Peter Schiff osakkeissa vuonna 2002 internetkuplan jälkeen), väärin seurauksin (Peter Schiff vuonna 2002 väittäen dollarin romahtavan ja korkojen räjähtävän ylös sekä Ron Paul väittäessän valtionlainojen arvon romahtavan). Tässä tilasto LK:n blogista niistä jotka ennustivat finanssikriisin vuosien 2003-2006 välillä tarkemmilla kriteereillä määriteltynä:
Now of these eleven commentators and economists:
 (1) Five (45%) are Heterodox/Progressive Keynesians or Post Keynesians (Baker, Godley, Hudson, Keen, Sorenson);

(2) Two (18%) are basically maverick neoclassicals (Roubini and Shiller);

(3) Two (18%) are in the Austrian tradition (Richebächer and Schiff).

(4) One (Fred Harrison) calls himself as a Georgist (a follower of Henry George)

(5) One is a combination of Austrian and Post Keynesian (Janszen).
Vain 18% finanssikriisin ennustajista oli itävaltalaisia! Muut väitteet itävaltalaiseten finanssikriisin ennusteista ovat niin ympäripyöreitä, että voisin samoilla kriteereillä maalata itsestäni A-luokan gurun poimimalla euroskeptiset manailut blogihistoriastani. Lisäksi, tuskin kukaan itävaltalainen pitää jälkikeynesiläistä taloustiedettä parempana selittämään taloutta vaikka sen track record on selvästi itävaltalaisia parempi. Sama pätee myös marxilaisiin, jotka olivat myös innokkaina povaamassa finanssikriisiä ja kapitalististen markkinoiden romahtamista.

Finanssikriisin jälkeen itävaltalaiset alkoivat itsetunnon puuskassa tehtailla lisää ennustuksia. FED:in painettua korkonsa nollaan useat itävaltalaiset totesivat että suorana seurauksena tästä on hyperinflaatio. Kuten hyvin tiedämme, tätä ei ole tapahtunut, ja jopa Robert Murphy on asiasta hieman häpeissään. Vastaavasti finanssikriisin oikein ennustanut Peter Schiff on vuoden 2007 jälkeen ollut jatkuvasti väärässä ennustustensa kanssa, ennustaen myös hyperinflaatiota ja luullen että muu maailma on immuuni Yhdysvaltain finanssikriisille. Tämän jälkeen hän on lähes joka kuukausi todennut että talous tulee romahtamaan "ensi vuonna".  Uskonkin Schiffin olevan kuin pysähtynyt kello joka on oikeassa kahdesti päivässä - kun ennustat romahdusta jatkuvasti, se kyllä tulee joskus ja silloin olet oikeassa.

Hurjimmat ovat väittäneet itävaltalaisten ennustaneen myös aiempia talouskriisejä, väittäen mm. Misesin ja Hayekin ennustaneen suuren laman. Kuitenkin, nämä "ennustukset" ovat joko aivan liian ympäripyöreitä tai suorastaan vääriä että niitä voitaisiin laskea miksikään oikeiksi ennustuksiksi. Tässä LK:n kirjoitukset Hayekista ja suuresta lamasta sekä Misesin toisesta ennustuksesta. Itävaltalaisten ennustushistoria ei oikeuta väitteisiin kristallipallon omistamisesta, joka toisi lisävaliditeettia heidän teorioilleen. ABCT on väärässä niin teoreettisesti kuin empiirisesti, kuten Friedman on tutkimuksissaan todennut (B). Tämä ei kuitenkaan edelleenkään kiistä mahdollisuutta efektiin, jossa korkotason madaltaminen ylikuumentaa taloutta, sillä se on eri asia mitä ABCT. Uskonkin tästä syystä, että jos Schiff ym. väitetyt kuplan ennustajat ja tunnistajat olisivat käyttäneet puhdasta esim. Rothbardilaista ABCT:tä hvyäkseen, he eivät olisi ennustaneet kriisiä (B), vaan heidän on täytynyt turvautua tähän yleisempään ”peukalosääntöön”, joka on sukua ABCT:lle.


Yhdeksi selittäväksi tekijäksi ja mekanismiksi luonnolisesta korosta poikkeamiseen sekä siten taloussyklin syntymiseen ovat itävaltalaiset ehdottaneet osittaisreservipankkitoimintaa, fractional reserve bankingia eli FRB:tä. Kritiikki muistuttaa hyvin paljon talousdemokraattien, chartalistien  ym. ”raha on velkaa”-argumentointia ja luotonlaajennuksen kritisoimista, mutta itävaltalaiset eivät taaskaan ole asiasta yksimielisiä. Osa, etenkin Rothbardilaiset, kannattavat 100% reservivaatimusta noudattavaa pankkitoimintaa, eli käytännössä pankit eivät saisi harjoittaa luotonlaajennusta. Sen sijaan ”free bankersit” kannattavat vähemmän reguloitua versiota nykyisenkaltaisesta FRB-rahajärjestelmästä, jossa pankit saavat harjoittaa luotonlaajennusta. Mises ja Hayek kannattivat free bankingiin perustuvaa rahajärjestelmää, ja sen moderneja edustajia ovat GeorgeSelgin ja Lawrence H. White

Kuten arvata saattaa, free bankingia ja 100%-reservejä kannattavat itävaltalaiset ovat riitaantuneet keskenään, mikä näkyy etenkin Selginin kirjoitustyylistä (linkki 1 ja linkki 2 ja linkki 3). Varsin mielenkiintoinen yksityiskohta on, että Rothbard itse kannatti Selginin ja Whiten tapaista free bankingia, ja jopa kehui miesten tutkimusta aluksi The mystery of banking-kirjassaan, mutta jostain syystä teki myöhemmin täyskäännöksen ja alkoi vastustamaan free bankingia kutsuen sitä yhdeksi pahimmista teoreettisista virheistä itävaltalaisessa ajattelussa! Itse uskon tämän johtuneen Rothbardin luonnonoikeudelliseen etiikkaan pohjautuvasta ajatusmaailmasta, ja hänen todenneen kirjan kirjoittamisen jälkeen 100% reserveillä toimivien pankkien sopivan siihen paremmin.

Itävaltalaiset tykkäävät määrittää inflaation ”rahamääränkasvattamiseksi” eivätkä hintojen nousuksi kuten yleisenä tapana on. Mises määritteli inflaation muutamalla toisistaan poikkeavalla tavalla, suosien kuitenkin määritelmää jonka mukaan inflaatio on rahan kysynnän ylittävä rahan tarjonta. Jotkut internet-itävaltalaiset tykkäävät kuitenkin käyttää termiä väärin, ja tarkoittavat sillä kaikkea lisäystä rahan tarjontaan. Itävaltalaisten käsitykset rahasta eroavat esimerkiksi Milton Friedmanin mielipiteistä kuin kuu taivaasta, vaikka vasemmistolaiset tykkäävät niputtaa Friedmanin ja Misesin molemmat samaan pahojen oikeistolaisten risukimppuun. Peitsen taittaminen inflaation määrittelemisestä on yksi vakiokeskustelunaihe itävaltalaisuutta sivuavissa keskusteluissa, vaikka itse pidän aihetta varsin vähäpätöisenä semantiikkana (LK:n toinen kirjoitus aiheesta). Voin kuitenkin kertoa pienenä spoilerina, että vaikuttaa siltä, että inflaatio on aina tarkoittanut hintojen nousua, toisin kuin itävaltalaiset väittävät.

Elina Lepomäki ja Tero Luoma nostivat deflaation suomalaiseen talouskeskusteluun kirjoituksellaan Talouselämässä. Roger Wessmann kirjoitti varsin hyviä vastineita (1 2 ja 3) itse kirjoitukselle, joten en ala kommentoimaan itse deflaatiota enempää. Koska kuitenkin Tero Luoma kannattaa itävaltalaista taloustiedettä ja Lepomäestä en ole niin varma, on mielestäni itävaltalaista deflaatiokäsitystä avattava hieman. Lyhyesti, itävaltalaisten käsitykset deflaatiosta ovat ristiriitaisia ja eroavia mutta yleisesti ottaen paljon suvaitsevaisempia mitä valtavirran taloustieteilijöillä. Mm. Hayek piti sitä huonona ja torjuttavana asiana, mikä ei ole kovin ihmeellistä ottaen huomioon hänen paljon valtavirtaisemmat mielipiteensä ja Rothbard välillä totesi deflaation olevan huono välillä merkityksetön asia. Phillip Bagusin mielestä deflaatio on hyvä asia, ja esim. Hülsmann oli muistaakseni sitä mieltä että laman aikana tapahtuva deflatorinen romahdus on suorastaan loistava asia taloudelle sen pyyhkiessä virheinvestointeja tehneet yritykset pois maailmankartalta.


Lopuksi kommentoin vielä lyhyesti itävaltalaisten suhdetta taloustieteellisten kokonaissuureiden, kuten bruttokansantuotteen ja kokonaiskulutuksen käyttöön. Suhtautuminen on joissain tapauksissa valtavirrasta poiketen kriittistiä (1, 2 ja 3). Pidän tätä erikoisena ottaen huomioon, kuinka usein itävaltalaiset esimerkiksi käyttävät bruttokansantuotetta kuvaillessaan ABCT:n toimintaa ja tehdessään vertailuja eri maiden taloushistorioiden välillä. Itse asiassa jopa Mises ja Rothbard kannattivat kokonaissuureiden käyttöä, Rothbardin tarjotessa jopa oman versionsa BKT:stä. Uskoisin tämän perusteella, että kokonaissuureiden käytön kritisointi on ainoastaan marginaalista itävaltalaisessa koulukunnassa.

En käsitellyt kirjoituksessa itävaltalaisten käsityksiä taloushistoriasta, taloustieteen oppihistoriasta, yleisestä historiasta enkä poliittisia mielipiteikä kuten ulkopolitiikkaa enkä Rothbardin aloittamaa luonnonoikeudellista etiikkaa kuten en myöskään liikkeen historian nurjia puolia. Korostan vielä lisäksi, että kirjoituksessa ei ollut kyse kritiikistä vapaata markkintaloutta, kapitalismia tai libertarismia kohtaan, jotka ovat eri asioita mitä ”deduktiiviseen” metodologiaan nojaava itävaltalainen taloustiede. Kuten alussa mainitsin, pidän hyvin outona että tieteelliseen metodiin uskovat henkilöt jakavat linkkejä itävaltalaisiin teksteihin ja pidän melko varmana etteivät he ymmärrä kyseisen koulukunnan epätieteellistä pohjaa. Hyvinvointivaltiota voi kritisoida ja libertarismia perustella muidenkin koulukuntien argumenteilla, kuten julkisen valinnan teorialla tai Milton Friedmanin kirjoituksilla. Uskonkin liikkeen kannatuksen perustuvan muihin kuin taloustieteellisiin seikkoihin, kuten Ron Paulin brändiarvoon, perehtymättömyyteen teorian kritiikistä ja tiettyjen oikeistokonservatiivien inflaatiovastaisiin ym. arvoihin. Itävaltalainen koulukunta kertoo vetävän tarinan, joka vaikutta äkkiä katsottuna sisäisesti loogiselta, mutta paljastuu varsin ongelmalliseksi tapaukseksi.

7 kommenttia:

Internet Mies kirjoitti...

Kyydistä jäivät Bryan Caplanin kirjoituksen herättämät keskustelut itävaltalaisten ja hänen välillään. Koska teksti on jo valmiiksi hyvin mittava, lisään ne tänne kommentteihin, kyseessä on siis Caplanille esitettyjä vastauksia ja hänen omat vastauksensa niihin:

http://mises.org/library/economic-science-and-neoclassicism-0
http://mises.org/library/austrian-theorizing-recalling-foundations
http://mises.org/library/kaldor-hicks-efficiency-and-problem-central-planning-0
http://mises.org/library/probability-common-sense-and-realism-reply-h%C3%BClsmann-and-block
http://mises.org/library/probability-and-synthetic-priori-reply-block
http://mises.org/library/rejoinder-caplan-bayesian-economics
http://econlog.econlib.org/archives/2008/01/whats_wrong_wit_6.html
http://econlog.econlib.org/archives/2006/09/my_latest_paper.html

Internet Mies kirjoitti...

https://www.facebook.com/sampo.syreeni/posts/10152772476588753

Vastaukseni Osku Rauniolle, bloggerin kommenttien 4000 merkin pituusrajoituksesta johtuen en ala lisäämään alkuperäisiä kommentteja tänne.

”Kirjoittaja koittaa kumota logiikan käytön taloustieteessä tarjoamalla esimerkin Leibnizin monad-teoriasta.”

En koita kumota logiikan käyttöä, vaan pelkän logiikan käyttöä. Logiikalla on tietenkin paikkansa taloustieteessä, mm. teorian muodostamisessa ja sen arvioimisessa.

”Pelkällä päättelyllä ja itsestään selvillä havainnoilla voidaan toki tehdä virheellisiä teorioita, kuten esimerkiksi työnarvoteoria muodostettiin. Sitä ei saatu, tai todistettu mitattaamalla laboratoriossa, vaan sen kumomiseen riitti vain looginen päättely. Olisi täysin järjetöntä saada arvolle looginen määrittely mittaamalla sitä laboratoriossa.”

Tietenkään kaikkea ei pidä viedä laboratorioon jo pelkästään kustannussyiden vuoksi. Työnarvoteorian kumoaminen rajahyödyllä on osa myös valtavirran kaanonia, sillä Menger oli tuolloin vielä samassa ”jengissä” valtavirran kanssa kuten Jevons ja Walras jotka osallistuivat myös rajahyödyn formulointiin.

”Empiristin näkökulmasta monadeja voi olla olemassa, mutta niitä ei ole vielä lydetty."

”Empirismiä” on olemassa monia koulukuntia, eikä nykyinen tieteellinen menetelmä ole puhtaan empiristinen vaan mukana on myös teorioiden formulointia sekä argumentointia niiden toimivuudesta, eikä taloustieteen metodologia ole puhtaan empiristinen. Väite haiskahtaa hieman karikatyyriltä. Monadien olemassaolon tutkiminen vaatii ensin teorian, joka tukisi niiden olemassaoloa jotta testaamiseen edes ryhdyttäisiin.

”Mises ei pysty muodostamaan teorioitaan pelkästä yhdestä aksioomasta, vaan vaatii oletuksia. Tämän Rothbard myös totesi, kuten aiempanan selitin. ”

Olisin kiinnostunut tutustumaan näihin Rothbardin toteamuksiin, sillä Misesin väitteet hänen päättelyketjujensa a priorisesta luonteesta ovat suorassa ristiriidassa näiden lisäoletuksien kanssa. Niiden perusteella Misesin malli ei ole a priorinen vaan a posteriorinen, hänen väittäessään sen olevan a priorinen. Jos Rothbard toteaa Misesin (jä hänen itsensä) prakseologian todellakin olevan synteettinen a posteriori, niin slloin se tarkoittaa että prakseologiset johtopäätökset ovat falsifioitavissa aivan kuten muutkin teoreettiset hypoteesit.

” Koitat itsekkin käyttää logiikkaa, logiikan kumomiseksi, et tialstodataa. Se että käytät logiikkaa, todistaa, että hyväksyt logiikan todistusvoimaiseksi metodiksi.”

Käytän kirjoituksessa logiikkaa, koska se on Misesin itsensä mukaan ainoa keino osoittaa hänen järjestelmänsä vääräksi. En myöskään ole väittänyt että logiikka ei ole ”todistusvoimainen metodi”, vaan että prakseologia on huono metodi taloustieteeseen.

”Matematiikka perustuu puhtaaseen logiikkaan, eikä siinä ole juurikaan erimielisyyksiä laskutoimitusten kanssa, vaan kun todistus on kirjoitettu, se leensä hyväksytään. Tämä kertoo, että logiikka on kuitenkin varsin toimiva tökalu.”

Se että pelkän logiikan käyttö toimii hyvin matematiikassa ei kerro mitään siitä, että pelkän logiikan käyttö sopisi myös yhteiskuntatieteisiin. Kyllä, logiikka on toimiva työkalu, mutta ei yksin. Kritiikkiini ei sitä paitsi kohdistu logiikan käyttöön, vaan Misesin väitteisiin hänen a ”priorisen” deduktionsa ehdottomasta totuudesta, jota ei voida hänen mielestään faktoilla todeta.

”Yksi toiminnan selitys on, että ihmisen toimintaa ei voida etukäteen tarkasti ennustaa, kuten fyysisen kappaleen ominaisuuksia voitaisiin. ihminen on paljon ennustamattomampi, kuin kakkosnelonen.”

Ei ennustamisen vaikeus tarkoita että empiirisen tutkimuksen suorittaminen on mahdotonta. Myös monet luonnontieteiden ilmiöt ovat hankalammin ennustettavia mitä kakkosnelonen.

Internet Mies kirjoitti...

”Tämä ei ole tarkoituskaan, vaan kyse on kategorisoinnista. Ihmisen rationaalisen toiminnan tutkiminen on prakseologian toiminta-aluetta, kun taas biologisten tai psykologisten toimintojen lääketieteen toimialaa.”

Kyse ei ollut siitä mikä kuuluu psykologiaan ja mikä taloustieteeseen, vaan että ”ihminen toimii (tarkoituksellisesti)” ei ole synteettisen a priorin määrittelyn täyttävä aksiooma kuten Mises väitti, koska se tarvitsee ennakko-oletuksia. Jos Rothbard on tosiaan ratkaissyt kyseiset tietoteoreettiset aukot Misesin kirjoituksissa, niin olen varsin kiinnostunut lukemaan ne, sillä ne vastaisivat osiin LK:n esittämästä kritiikistä. LK:n listaamat Misesin prakseologian kritiikit perustuvat itse asiassa Bruce J. Caldwellin esittämille argumenteille, joka on itsekin itävaltalainen! http://en.wikipedia.org/wiki/Bruce_Caldwell_%28historian_of_economic_thought%29
http://socialdemocracy21stcentury.blogspot.fi/2010/10/mises-praxeology-critique.html

”Praxeologia sopii siis ihmisten toiminnan selittämiseen.”

Esimerkkit Smithistä ja työnarvoteorian kumoamisesta eivät vakuuta minua prakseologian toimivuudesta, sillä molemmat kyseiset esimerkit on hyväksytty myös valtavirran mikrokaanoniin eivätkä ne ole pelkästään itävaltalaisille kuuluvia tapauksia. Teoreettisten mallien toimivuudesta väittely ja argumentointi kuuluvat myös valtavirran taloustieteeseen, erona valtavirta tunnustaa että teorioiden toimivuutta on mahdollista myös testata empiirisesti.

”Jos valtio tukee tai rajoittaa jonkin tyylistä lainan tarjontaa tai kysyntää, niiin se pystyy muuttamaan koko markkinoiden toimintaa, vaikka olisi useita eri korkotasoja erilaisille lainoille. ”

Tulkitsenko oikein, vai ohitatko tässä Sraffan kritiikin kokonaan? Miksi itävaltalaiset Murphya lukuun ottamatta eivät ole yrittäneet antaa vastausta Sraffan useiden korkojen kritiikkiin?

”Miksi keskuspankkipolitiikalla tehty korkotason muuttaminen toisi pelkästään hyviä, lyhyen aikavälin hyötyjä, mutta yrittäjät ymmärtäisivät välttää pitkän aikavälin haittoja keskuspankin toimista huolimatta?”

Vertailun vuoksi tiukat monetaristit eivät usko rahalla olevan mitään vaikutuksia reaalitalouteen (eli neutraali raha), että sinänsä keynesiläisten ja itävaltalaisten voisi sanoa olevan saman lantin kääntöpuolet, jos teorioiden yksityiskohdat unohtaa ja ajatellee toisen puolen pitävän rahaelvytystä reaalisesti hyvänä ja toisen reaalisesti huonona . Kuvailet tuossa rationaalisten odotusten kritiikkiä, joka esitettiin keynesiläisiä kohtaan mm. Lucasin toimesta, ja tiukan tulkinnan mukaan rahapolitiikalla ei pitäisi olla vaikutuksia niin lyhyellä kuin ei pitkälläkään aikavälillä. Esitin kirjoituksessa modernien uusklassisten rationaalisten odotusten sekä jälkikeynesiläisten tarjoamaa kritiikkiä rinta rinnan, ja kyseessä on itse asiassa myös näiden koulukuntien välinen riidanaihe. Näiden yhdistelmän, uuden neoklassisen synteesin mukaan lyhyellä aikavälillä on mm. hintajäykkyyksiä, jotka estävät perinteisin sopeutumisen talouden muutoksiin, ja tätä kautta rahapolitiikalla on vaikutuksia.

”Näkemieni tilastojen perusteella, lama-aikana investoinnit laskevat ja kulutuksen suhteellinen osuus kasvaa.”

Itsekisin olisin kiinnostunut näkemään näitä.

”Korjausliikkeessä kestää oman aikansa, eikä resusseja saada välittömästi kohdistettua kulutushyödykkeisiin, ja lisäksi kulutushyödykkeiden valmistus on voinut sekin kasvaa boomin aikana, ja sen tarvitsee muuttaa muotoaan toisenlaisten kulutushyödykkeiden tuotannoksi.”
Ennustaako Rothbardin tai kenenkään muunkaan kuvamaa ABCT ”toisenlaisten kulutushyödykkeiden” tuotantoa, vai tarkoittaako tämä valtion muunlaisen sääntelyn ja puuttumisen aiheuttavia efektejä?

Internet Mies kirjoitti...

”Korkea työttömyys ja kasvaneet kustannukset vähentävät kaikkea tuotantoa ja sitä myötä myös kulutusta ja kulutushyödyketuotantoon investointia.”

Viittaatko kulutusta ja kulutushyödykkeiden tuotannon laskemisella nyt siihen, että tilanne ei ole ceteris paribus ABCT:n mukainen vaan valtio härkkii tilannetta niin paljon muilla keinoilla että käytäntö ei seuraa ABCT:tä? Toisin sanoen mielestäsi Caplan ei ole tiedostanut tätä ja että valtion aktiivisen sekaantumisen vuoksi tilastodata ei ole seurannut ABCT:n oletuksia? Jos valtio jättäisi korjauliikkeessä puuttumalla raskaalla kädellä peliin, nousisiko tällöin kulutushyödykkeiden tuottaminen?

”Tietenkin investointeja voidaan uudelleenkäyttää, mutta ne ovat vähemmän arvokkaita (vähemmän tuottavia), kuin alunperin oletettiin. Kauppakeskuskompleksia on hankala muuttaa traktoritehtaaksi.”

Viittaatko tällä, että Tullock kohtelee mielestäsi pääomahyödykkeitä homogeenisinä ja se hajottaa tämän kohdan hänen analyysistään?

"Taloussyklit eivät ole syklisiä"
Jos katsot vaikka työikäisten miesten työllisyyttä yhdysvalloissa, niin se etenee hyvin johdonmukaisena "portaikkona", jossa on näkyvissä toistuva sykli."

Tässä on nyt sinun sana Tullockin sanaa vastaan:

"My third nit deals with Rothbard's apparent belief that the depression and booms are cyclical. There are statistical tests that will detect cycles if they exist and these have been applied to the historic data. The result of the tests is a random walk rather than a cycle. Since Rothbard urges as one of the strong points of his theory explaining the cyclical nature of depressions and booms, this statistical finding would seem to be of considerable importance to him"

”Tämä väite myös ohittaa koko perusajatuksen. Asunnot ovat kohteita, jotka tarjoavat hyötyä pitkällä aikavälillä, vaikka eivät vältämättä keynesiläisittäin lasketa BKT:n "investoinneiksi".”
”Talot ovat täysin erilainen tuote, kuin esim. ruoka. Mustikanpoimija voi ottaa ämpärin ja mennä metsään ja myydä illalla saaliinsa. Jykevän kivitalon rakentaja saa hyötyä vielä satojen vuosien päästä. Osoittaa täydellsitä ymmärtämättömyyttä ABCT:tä kohtaan, jos väittää, että nämä olisivat täysin sama asia. Ei kukaan voi olla näin ymmärtämätön.”

Eikä ohita, ainakaan Rothbardin Economic Depressions: Their Cause and Cure esittämän ABCT:n version mukaan. Rothbard puhui kyllä rakentamisesta, mutta ”constucting industrial plants” ja ”investing in construction” asioiden yhteydessä, mikä viittaa selvästi varastojen ym. tuotantolaitosten yhteydessä tarvittaviin rakennuksiin kuluttaja-asuntojen sijaan. Se että kivitalo kestävämpi kulutushyödyke mitä mustikat, ei muuta Rothbardin esittämää kuvausta buumin syntymisestä yritysten tuotannontekijämarkkinoille kuluttajamarkkinoiden sijaan. Rothbard ei määrittele boomin kohdetta sen mukaan, tarjoaako se hyötyä pitkällä vai lyhyellä aikavälillä.

Otan lainaukset alkuperäisestä LT:n kirjoituksesta ja lisään yhden oman sekä omia korostuksia (lainaukset seuraavassa kommentissa): http://socialdemocracy21stcentury.blogspot.fi/2010/10/austrian-business-cycle-theory-its.html

Internet Mies kirjoitti...

“And there is a third universal fact that a theory of the cycle must account for. Invariably, the booms and busts are much more intense and severe in the “capital goods industries”—the industries making machines and equipment, the ones producing industrial raw materials or constructing industrial plants—than in the industries making consumers’ goods” (Rothbard 2009 [1969]: 32–33).

“But what happens when the rate of interest falls, not because of lower time preferences and higher savings, but from government interference that promotes the expansion of bank credit? …. What happens is trouble. For businessmen, seeing the rate of interest fall, react as they always would and must to such a change of market signals: They invest more in capital and producers’ goods. Investments, particularly in lengthy and time-consuming projects, which previously looked unprofitable now seem profitable, because of the fall of the interest charge. In short, businessmen react as they would react if savings had genuinely increased: They expand their investment in durable equipment, in capital goods, in industrial raw material, in construction as compared to their direct production of consumer goods” (Rothbard 2009 [1969]: 32–33).

“The problem comes as soon as the workers … begin to spend the new bank money that they have received in the form of higher wages. For the time-preferences of the public have not really gotten lower; the public doesn’t want to save more than it has. So the workers set about to consume most of their new income, in short to reestablish the old consumer/saving proportions. This means that they redirect the spending back to the consumer goods industries, and they don’t save and invest enough to buy the newly-produced machines, capital equipment, industrial raw materials, etc. This all reveals itself as a sudden sharp and continuing depression in the producers’ goods industries. Once the consumers reestablished their desired consumption/investment proportions, it is thus revealed that business had invested too much in capital goods and had underinvested in consumer goods” (Rothbard 2009 [1969]: 34–35).

Kuten LK toteaa, Rothbard ei puhu pankkien holtittomasta (asunto)lainanannosta kuluttajille kuplan lähteenä, eikä kuluttajien ulosottojen sekä subprimen kaltaisten finanssisektorin häiriöiden aiheuttamista ongelmista syynä kuplan puhkeamiselle. Tässä ei ole kyse jaosta tuotteisiin joiden rakentaminen kestää pitkään ja niihin joiden ei kestä, vaan jaosta tuottajaan sekä kuluttajaan. Asuinrakennusten rakentaminen on hyvin selvä esimerkki ”direct production of consumer goodsista” jonka puutteeseen Rothbard viittaa. Asuntokupla ei todellakaan edennyt näin:

”Businesses, in short, happily borrow the newly expanded bank money that is coming to them at cheaper rates; they use the money to invest in capital goods, and eventually this money gets paid out in higher rents to land, and higher wages to workers in the capital goods industries. The increased business demand bids up labor costs, but businesses think they can pay these higher costs because they have been fooled by the government-and-bank intervention in the loan market and its decisively important tampering with the interest-rate signal of the marketplace” (Rothbard (1969) 33-34)

Internet Mies kirjoitti...

Rothbard painotaa selvästi, että buumi tapahtuu yritysten kautta, ei ”perusajatuksen” mukaan miten pitkällä aikavälillä hyötyä saadaan tuotteesta. Kuvauksesi ABCT:stä kuluttajamarkkinoilla on seuraava:

”Matalat korot siis houkuttelevat ihmiset rakentamaan asuntoja, joiden rakentamisen kunstannukset joudutaan korvaamaan vasta vuosikymmenien päästä, leikkaamatta nykyistä kulutusta. Kun korot nousevat markkinatasolle, eivät lainaajat halua rahoiitaa asunnon loppuunrakentamista, vaan rakentaminen voidaan joutua jättämään kesken, rapistumaan luonnonvoimien armoilla, tai myydä se havalla jollekkin, joka ei olisi alunperin kyseisenlaista asuntoa tarvinnut.”

Tämä eroaa Rothbardin ABCT:stä selvästi. Kuten sanoin, pidän matalien korkojen asuntosektorilla ollutta kuplaa kasvattavaa efektiä erittäin todennäköisenä, mahdollisesti jopa kuvaamallasi tavalla. Tämä ei kuitenkaan ole sama mitä Rothbardin Economic Depressions: Their Cause and Curessa esittämä mekanismi. Pidän mahdollisena, että sen pohjalta voisi formuloida mallin jossa korkotason muutos saisi kuluttajat luomaan kysyntäbuumin asuntomarkkinoille, mutta se on kokonaan eri asia mitä yrittää soveltaa Rothbardin yritysmaailmaa kuvaavaa mallia kuluttujapuoleen. Uskon Rothbardin viitanneen samaan ilmiöön myös Man, Economy and Statess, sillä hän erikseen mainitsee alaviitteessä, että kun raha lainataan kuluttajille tuottajasektorin sijaan, niin hänen kuvaamansa sykliefektit eivät tapahdu. Valtavirralla on todellakin mielestäni syytä tutkia rahamarkkinoiden negatiivisia reaalisia vaikutuksia talouteen, kuten alkuperäisessä viestissänikin mainitsin, mutta Rorthbardin kuvaama yrityspuolen tuotannontekijämarkkinabuumi ei ole siihen suoraan sopiva malli.

”Itävaltalaiset varovat tekemästä aika-arvioita, joten on luonnllista, että he kertovat vain, että liian matalan korkotason aiheuttmaaa nousua seuraa romahdus.”

Samanlaisia suurpiirteisiä arvioita tekevät lukuisat ekonomistit kysyttäessä miten joku politiikkamuutos, esimerkiksi veron alennus, vaikuttaa talouteen. Suurpiirteisiä matalien korkojen vaikutuksesta sekä kuplan mahdollisuudesta oli myös varoituksia valtavirran puolella, kuten linkkaamani Rajan sekä Shiller.

”Ei ole mahdollista ennustaa eri maiden keskuspankkien, poliittisten päättäjien, tai sijoittajien toimintaa ajalleen tarkasti. Itävaltalainen epistemologia selittää miksi.”

Ei tähän mitään itävaltalaista epistemologiaa tarvita. En ole kuullut kenenkään valtavirran tai sen ulkopuolisen ekonomistin väittävän, että olisi mahdollista ennustaa kyseisten markkinavaikuttajien toimintaa ”ajalleen tarkasti”.

Sen sijaan ennustelaitokset kuten pankit, EK ja valtionvarainministeriö tekemät kyllä politiikan ja olosuhteiden suurpiirteistä analyysia tarkempia arvioita, mutta näiden tarkoituksena on vain antaa raamit käytännön toiminnan tueksi esimerkiksi valtiolle tai yrityksille. Samalla tavalla kuin sääennustukset eivät usein pidä paikkaansa, mutta niitä tarvitaan silti. Näidenkään laitosten tarkoitus ei ole tehdä falsifiointeja teorioilleen, vaan antaa ennustuksia niitä tarvitseville.

”Jos keynesiläiset pystyisivät ennustamaan, kuten kirjoittaja väittää, niin mikseivät ennustamaan kykeneviksi oletetut sijoittajat tee sijoituspäätöksiä keynesiläisten mallien perusteella ja tasoita kuplia? Itävaltalaiset eivät vaadi tätä oletusta.”

Väitätkö siis että jälkikeynesiläiset vaativat itseltään tällaista oletusta, että he voivat asettaa ennustuksia?

Internet Mies kirjoitti...

”Kirjoittaja hyväsyy vian 18% oikeinennustajista itävaltalaisiksi. Tämä ei ole hänen oman määritelmänkään mukaan mitenkään huono, ottaen huomioon, että hän itse arvioi itävaltalisten edustavan alle 0,5% taloustieteilijöistä.”

Tästä olen samaa mieltä. Se ei kuitenkaan ole osoitus teorian pätevyydestä kuten LK:n alkuperäiskirjoituksessa luki, kuten se ei ole osoitus marxilaisen, georgistisen ja jälkikeynesiläisen teorian pätevyyksistä. Lisäksi arvioisin georgistien määrän olevan vielä itävaltalaisia pienempi, mikä tekisi heidän 9% oikeinennustajien määrästä itävaltalaisiakin merkittävämmän.

Kirjoitukseni osio ennustamisesta oli suunnattu internetissä esiintyviä kirjoituksia vastaan, jotka käyttävät ABCT:n väitettyä ennustevoimaa argumenttina itävaltalaisen koulukunnan toimivuudesta. Jopa sellaiset henkilöt kuten Walter Block ovat nojanneet tämän kaltaiseen argumentointiin tekemällä listauksia henkilöistä, joiden hän väittää ennustaneen kuplan ja kriisin.

”Keynesiläiset taas ennustivat talouden kasvua ja korkeaa työllisyyttä. Tämä on ainakain jäänt täydelliseksi haaveeksi. Korkea työttömyys jatkui, kuten itävaltalaiset ennustivat ja uusi kupla muodostui osakemarkkinoille.”

En tiedä viittaatko tällä nyt joihinkin tiettyihin keynesiläisiin vai valtavirran edustajiin ylipäätään, mutta väitteesi talouskasvun puutteesta ja työttömyyden noususta eivät pidä paikkaansa, jos tarkoitat Yhdysvaltojen tapausta, sillä Yhdysvallat on toipunut kriisistä varsin hyvin. Tietenkin jos näkemys johtuu syytöksistä virallisen työttömyys ja BKT-datan peukalointiin, niin sitten en osaa ottaa asiaan tarkempaa kantaa sillä en koe ekonometrisen tietämykseni riittävän siihen. Muutenkin ennustukset valtavirran ekonomistien välillä eroavat hieman koulukuntien mukaan.

”Korkea tai hyperinflaatio myös kulutustuotteissa olisi kuitenkin seurannut, mikäli reservit olisivat lainattu liikkeelle (kuten empiirisen monetaristisen teorian mukaan olisi pitänyt tapahtua), ja muut maat olisivat alkaneet myymään dollarilainojaan. ”

Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Ehkä tietyt itävaltalaiset olivat vähän turhan innokkaita ryhtyessään esittämään ennustuksiaan hyperinflaatiosta?