keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Itävaltalaiset, libertarismi ja oikeisto ovat eri asioita

Ihmiset sekoittavat itävaltalaisen koulukunnan, libertarismin ja oikeiston aivan liian monesti keskenään. Oikeisto on kattotermi joka pitää sisällään niin talouspoliittisesti vasemmalla olevia arvokonservatiiveja, talouspoliittisesti "oikealla" olevia arvoliberaaleja sekä monia yhdistelmiä tältä väliltä. Libertarismi taas tarkoittaa yksilönvapautta kannattavaa poliittista ideologiaa, joka määrittelee vapauden valtion mahdollisimman vähäiseksi sekaantumiseksi ihmisten elämään. Libertarismi on siis poliittisen oikeiston "alalaji", aivan kuten nisäkkäät ovat eläinkunnan alalaji. Itävaltalaiset taas ovat libertarismin alalaji, samalla tavalla kuten libertarismi poliittisen oikeiston alalaji. Libertarismi ja itävaltalaiset eivät ole sama asia. Itävaltalainen koulukunta yksi kuppikunta joka kuuluu libertarismiin, aivan kuten luterilaisuus on yksi kuppikunta kristinuskon alla.

Milton Friedman ei ollut itävaltalainen. Hän oli libertaristi. Tai libertaari, kumpaa sanaa haluaakaan käyttää.

Ayn Rand ei ollut itävaltalainen. Hän oli "objektivisti", joka on kuitenkin käytännössä sama asia mitä libertaari. Erot tulevat esiin yksityiskohdissa, mutta tällainen yleistys voidaan kuitenkin tehdä.

Ronald Reagan ei ollut itävaltalainen. Hän oli osittain libertaarishenkinen oikeistolainen. Mutta ei todellakaan itävaltalainen.

Margaret Thatcher ei ollut itävaltalainen. Hän oli osittain libertaarishenkinen oikeistolainen. Muttei myöskään missään nimessä itävaltalainen.

Ketkä sitten ovat itävaltalaisia? Annan muutaman nimen - Ron Paul, Ludwig von Mises, Murray Rothbard, Lew Rockwell ja Hans-Hermann Hoppe. Friedrich Hayek myös, mutta hän ei ollut yhtä puhdasoppinen mitä edelliset itävaltalaiset. Koulukunta sai alkunsa nimensä mukaisesti Itävallassa paikallisten taloustieteen professorien toimesta 1800-luvun lopulla. Liikkeen edustajakunta on aina ollut varsin pieni, ja käytännössä koko koulukunta emigroitui Misesin ja Hayekin mukana Yhdysvaltoihin ja Isoon-Britanniaan 30-luvulla pakoon natseja. Misesin oppilaat, etenkin Murray Rothbard, ovat niitä jotka loivat nykyisenkaltaisen "itävaltalaisen koulukunnan". Tänä päivänä liike on keskittynyt Rothbardin perustaman Ludwig von Mises Instituten ympärille.

Miten itävaltalaisuus sitten eroaa muusta libertarismista? Ensinnäkin, itävaltaisuudessa, tai "austrolibertarismissa", on useita eri näkökulmia, tärkeimpänä taloustiede ja etiikka/luonnonoikeudellinen filosofia. Ensimmäinen tutkii talousjärjestelmän toimintaa ja jälkimmäinen yhteiskunnan ja asioiden oikeellisuutta, eli mikä yhteiskunta on oikeudenmukainen ja mikä ei. Libertarismi on paljon laajempi käsite ja sisältää itävaltalaisten lisäksi Friedmanilaiset neoklassiset libertaarit, Ayn Randin perintöä jatkavat objektivistit ja muutaman muun koulukunnan. Cato-instituutttia  seuraavat "neoklassiset" ja tarkemmin määrittelemättömät yleislibertaarit ovat käsittääkseni suurin joukko libertarismissa. Varsinkin Yhdysvalloissa näiden eri kuppikuntien välillä vallitsee lähes verinen vihanpito, esimerkiksi Catoa perustamassa ollut Rothbard sai kyseisestä paikasta fudut.

Itävaltalainen taloustiede eroaa valtavirran taloustieteestä eniten metodologiansa vuoksi. Itävaltalaisten mielestä tieteellinen metodi ei kuulu taloustieteeseen, eli siis talouden toiminnasta ei voi heidän mielestään tehdä teoreettisia hypoteeseja joita sitten testataan empiirisesti. Heidän mielestään taloustieteen oikea metodologia on logiikan kaltainen päättely, brändättynä hienolla termillä "prakseologia". Itävaltalaiset kritisoivat myös matematiikan runsasta käyttöä nykytaloustieteessä, sekä "kokonaissuureiden" (aggregaattien) käyttöä. Itävaltalaisten mielestä talouden metodologian tulee siis muistuttaa samanlaista prosessia mitä filosofit kuten Descartes harjoittivat aikanaan.

Itävaltalaisen koulukunnan nojatuolityöskentelyllä saamat johtopäätökset talouden toiminnasta ovat myös hyvin erilaiset mitä muiden libertaarien taloustieteilijöiden. Varsinkin erot esimerkiksi selvästi tunnetuimman libertaarin Milton Friedmanin rahapoliittisiin mielipiteisiin ovat hyvin suuret. Austrian Business Cycle-Theory (ABCT) on tärkeimpiä opinkappaleita itävaltalaisessa teoriassa. Sen mukaan talouskuplat ja taantumat johtuvat keskuspankin löysästä rahapolitiikasta, ja heidän ehdotuksensa tähän on luonnollisesti rahajärjestelmän yksityistäminen, toisin sanoen legal tender-lakien purkaminen ja antamalla ihmisten päätää itse mitä valuuttaa he käyttävät, oli se sitten bitcoin, kulta tai jonkun toisen maan fiat-valuutta. Jotkut itävaltalaiset kannattavat myös kultakantaa. Lisäksi, vaikka itävaltalaisten tärkein oppi-isä, Ludwig von Mises, kannatti minimivaltiota, on suurin osa itävaltalaisista taloustieteilijöistä anarkokapitalisteja, vaikkeivät he sitä aina tahdo pitää julkisesti esillä. Tästä johtuen lähes kaikki itävaltalaisten julkistalouden analyysi kannattaa pelkkää yksityistämistä, myös armeijan ja eduskunnan kohdalla.

Itävaltalaisen koulukunnan toinen puoli on jo mainitsemani luonnonoikeus-etiikka. Sen perinteisimmän eli Rothbardilaisen muodon mukaan anarkokapitalismiin tulisi siirtyä, koska se on eettisesti oikeudenmukaisin sekä loogisin järjestelmä. Hoppe ym. henkilöt ovat tuoneet omat lisänsä Rothbardin luomaan runkoon. Mielenkiintoinen yksityiskohta jälleen on, että Ludwig von Mises ja Hayek, koulukunnan tunnetuimmat edustajat, eivät kumpikaan kannattaneet luonnonoikeudellisia argumentteja libertarismille, vaan olivat seurausetiikan eli utilitarismin kannattajia.

Miksi sitten kirjoitan näin pitkästi yhdestä marginaalisen poliittisen aatteen (libertarismin) vieläkin marginaalisemmasta kuppikunnasta? Maailmassa on n. 20 000 taloustieteen tohtoria ja varsinaisia itävaltalaisia heistä on arvioideni mukaan alle sata, ja itävaltalaista etiikkaa ei vastaavasti opetata saati tutkita yhdessäkään akateemisessa filosofian laitoksessa, aivan kuten ei randilaistakaan filosofiaa.  Vaikka itävaltalaisten panos akateemiseen keskusteluun on lähes mitätön, on sen merkitys etenkin Yhdysvalloissa alkanut kasvaa republikaanisen puolueen oikeistosiiven kautta.  Tämä "populistinen itävaltalaisuus" lähti liikkeelle Tea Party-movementin ja Ron Paulin kautta, ja sen ruohonjuuritason kannattajilla on välillä ollut suorastaan erikoisia käsityksiä aatteen teoriasta. Kuten moni muukin asia, myös itävaltalaisuus on alkanut astella tänne Pohjolan perukoille, vaikkakin hyvin vaatimattomaan tapaan. Esimerkiksi Kokoomusnuorissa taidetaan tällä hetkellä kannattaa enemmän Friedmanin, Reaganin ja Thatcherin värittämää valtavirran libertarismia, itävaltalaisuden jäädessä paljon pienemmäksi vähemmistöksi. Tarkoituksenani oli tuoda edes jonkun verran ymmärrystä ihmisille tuosta yllättävän suosituksi nousseesta, vaikka kuitenkin vaatimattoman pienestä koulukunnasta.

maanantai 23. helmikuuta 2015

Anarkokapitalismin kritiikkiä

Anarkokapitalismi tarkoittaa järjestelmää, jossa kaikki on yksityistetty. Aivan kaikki. Valtiota ei ole, vaan myös armeija, poliisi ja lakijärjestelmä ovat yksityistetty. Anarkokapitalistisessa yhteiskunnassa ei ole Suomen tasavaltaa, vaan joukko maanomistajia, jotka määrääväät itse mitä maillansa tapahtuu ja saa tehdä. Anarkokapitalismi on äärimmäisin libertarismin muoto, jota perinteiset minimivaltion kannattajat eivät kannata. Esitän tässä muutaman kritiikin jotka sotivat anarkokapitalismin toimivuutta vastaan.

Ydinaseet. Miten ihmeessä 100% vapaa markkinatalous voi olla vakaa ja toimiva, jos ydinaseiden kaltaiset joukkotuhovälineet ovat vapaassa yksityisessä omistuksessa?  Kyseisen kaltainen tilanne varmasti lisää kysyntää ydinpuolustusteknologialle, mutten todellakaan pidä tätä tarpeeksi vahvana argumenttina ydinaseiden yksityistämiselle. 

Valtion uusi syntyminen. Oletetaan, että siirrymme anarkokapitalismiin, ja maanomistaja X saa täyden lainsäädäntövallan omalle alueelleen ja nimeää sen Y-landiaksi. X:ää ei kiinnosta libertaari luonnonoikeusetiikka tuon taivaallista, vaan määrää lain, jonka mukaan kaikista Y-landiaan muuttaneista ihmisistä tulee hänen orjiaan. Suuri enemmistö ihmisistä ei luonnollisesti halua muuttaa orjaksi Y-landiaan, mutta muutama tapaus kuitenkin löytyy, ehkä siksi että X maksaa orjilleen tuntuvan korvauksen eikä vaadi heiltä paljoa puurtamista. Tämä on täysin vapaaehtoinen yksilöiden päätös, jonka moni anarkokapitalisti myös hyväksyy. Mutta nyt tuleekin jutun pointti. X määrää, että kaikkien hänen orjiensa lapsetkin tulevat olemaan orjia kysymättä heidän tahtoaan. Muutama sukupolvi, ja Y-landia muuttuu normaaliksi valtioksi.

Miten ihmeessä anarkokapitalistinen yhteiskunta pystyy säilymään anarkokapitalistisena Y-landian kaltaisessa tapauksessa? Kukaan toinen maanomistaja ei saa sekaantua Y-landian toimintaan, koska kyseessä on yksityisen maanomistaja X:n päätös hänen omalla maallaan. 

Otetaan vielä case-esimerkki Suomesta. Oletetaan että Suomen tällä hetkellä pieni anarkokapitalisti-klikki koostuu Machiavellin tasoisista poliittisen pelin pelaajista ja se saa leveroitua omaa vaikutusvaltaansa esimerkiksi Kokoomunsuorten sisältä käsin toimimalla, ja saavat vuosikymmenien koordinoidun uurastuksen kautta eduskunnan päättämään tasvaltamme lopettamisesta ja yksityistämisestä. Aluksi yksityistetään kaikki julkiset palvelut kuten koulut ja tiet, kunnes Suomi muistuttaa minimivaltiota ja omistaa ainoastaan armeijan, poliisin sekä lainsäädäntömonopolin. Tämän jälkeen yksityistetään poliisi ja armeija - ainoa mitä Suomen tasavallasta on jäljellä, on eduskunta ja sen lainsäädäntövalta. Tämän jälkeen eduskunta pitää viimeisen istuntonsa, jossa se antaa maanomistajille oikeuden erota Suomen tasavallasta. Tämä "eroamisstrategia", tai sekessionismi, on Hoppelainen strategia valtion muuttaminen anarkokapitalistiseksi. Toinen strategia voisi olla valtion yksipuolinen lakkauttaminen, eli eduskunta totea että tasavalta lakkautetaan ja maanomistajat päättävät tästä lähtien minkä lainsäädännön ottavat voimaan maillansa. RIP Suomen tasavalta, ja äärilibertaari utopia on saavutettu.

Sitten alkaa mielenkiintoinen vaihe. Ancapien (lyhenne anarkokapitalistista) mukaan maanomistajien välinen kilpailu asukkaista ja resursseista johtaa näkymättömän käden voittokulkuun, joka valitsee parhaan ja toimivimman lainsäädännön maaplänteille. Siis perinteistä markkinatalous-argumentaatiota sovelletaan lakijärjestelmien väliseen kilpailuun. Mitä tapahtuu? Saammeko optimaalisen lainsäädännön, joka minimoi tehokkuustappiot ja säätää parhaiten toimivat rangaistukset sekä yksityiset regulaatiot niin, että yhteiskunta toimii muttei silti kahliinnu jarruttavaksi byrolandiaksi?

Itse uskon, että itänaapurimme käyttää taloudellista varallisuuttaan ja yksinkertaisesti ostaa alueet maanomistajilta. Suuresta osasta maatamme tulee osa Venäjää. Eikä edes mitään autonomista suurruhtinaskuntaa vaan ostettua reservaattia. Yhdysvallat ja jotkut eurooppalaiset toimijat varmasti ostavat myös pienen osan omien etujensa vuoksi, mutta lopputulos ei mielestäni muistuta yhtään toimivien lainsäädäntöjen kilpailua saatikka tehokkaiden markkinoiden toimintaa. Anarkokapitalistinen teoria on syntynyt Yhdysvalloissa, minkä huomaa helposti kun asiaa pohtii suomalaisesten maantieteellisestä näkökulmasta.

Näin jälkihuomautuksena, tulee myös huomioida että anarkokapitalistejakin on erilaisia. Itävaltalaiset anarkokapitalistit kuten Rothbard ja Hoppe kannattavat anarkokapitalismia luonnonoikeudellisista argumenteista johtuen eli he pitävät sitä oikeudenmukaisimpana järjestelmänä, kun taas David Friedmanin kaltaiset anarkokapitalistit taas perutelevat sitä seurauseettisin argumentein, eli toisin sanoen heidän mielestään anarkokapitalismi on toimivin ja sen vuoksi paras järjestelmä. Pakko vielä huomauttaa, että Friedman myös ehdotti eräänlaista "luottokorttikansalaisuutta", jonka mukaan jokainen ihminen valitsee itse mihin lakijärjestelmään kuuluu, ja häntä kohtaan toteutettaisiin sitten tämän lakijärjestelmän mukaisia rangaistuksia vaikka hän olisi fyysisesti eri "valtiossa" työskentelemässä. Siis edes anarkokapitalismi ei ole niin yhtenäinen aatejärjestelmä mitä äkkiä voisi kuvitella.

En pidä anarkokapitalismia toimivana järjestelmänä mm. yllä esitetyistä syistä. Kyseisten argumenttien lisäksi anarkokapitalismia kohtaan pätevät myös muut yleisemmät libertarismin kritiikit, kuten esimerkiksi luonnoliset monopolit, negatiiviset ulkoisvaikutukset jne.  Päätänkin tämän tekstin Noam Chomsky-sitaattiin (lähde), vaikken olekaan miehen kanssa monesta asiasta samaa mieltä:
Anarcho-capitalism, in my opinion, is a doctrinal system which, if ever implemented, would lead to forms of tyranny and oppression that have few counterparts in human history. There isn't the slightest possibility that its (in my view, horrendous) ideas would be implemented, because they would quickly destroy any society that made this colossal error.

lauantai 14. helmikuuta 2015

Ideologiat ovat poteroita

Ihmisarvon ja -oikeuksien kunnoittaminen ovat tärkeitä asioita, joita ilman eläisimme todennäköisesti vieläkin alkeellisissa ja väkivaltaisissa esi-agraarisissa yhteisöissä, tai jossain muussa valtaosalle ikävissä olosuhteissa. Nämä ovat perusteesejä, jotka muodostavat lähtökohdat yhteiskunnan rakentamiselle.

Jos yhteiskunnalliseen keskusteluun liitetään paljon lisää kiinteitä ja vaikeasti neuvoteltavia nippuja tiettyjen aatteiden sanelemia periaatekokonaisuuksia, muuttuu poliittinen päätöksenteko ja yhteiskunnan kehittäminen erittäin vaikeaksi. Tilanne on tietysti eri jos poliittisen järjestelmän alainen yhteiskunta jakaa suurelta osin nämä kiinteät periaateniput, "ideologiat". 

Suomessa eletään vieläkin sisällissodan vetämissä rajaviivoissa, kuten Tommi Uschanov ja Juhana Vartiainen toteavat (huom, en ole lukenut Uschanovin kirjoitusta). Olosuhteiden pakosta täällä turvauduttiin yhteiskunnalliseen sopimiseen kylmän sodan aikana, ja tuolloin järjestelmä vielä toimi. Syynä tähän saattavat olla idänkaupan luoma vahva kysyntä, vahvan presidentin luomat koordinaatiovaikutukset tai sitten joku muu makrotekijä, esimerkiksi kehittyvissä talouksissa havaittu kiinniottajan etu, Suomen ollessa tällainen itsekin 1900-luvulla. Suomalaisten olisi jotenkin purettava nuo satavuotiaat traumat ja marsittava tulevaisuutta kohti menneessä elämisen sijaan.

Yhteiskunnan kaivautuessa poteroihin ideologisten karttojen määräämiin kohtiin juuri silloin kun pitäisi jatkaa etenemistä on tuhoisaa kaikkien osapuolien kannalta. Yhteiskunnalliseen päätöksentekoon tulisi suhtautua enemmän kuten ympäristöongelmiin tai lääketieteeseen, eli vähentää selkäranka-efekteihin turvautumista ja tutkittava selvästi millaista toimenpiteistä olisi hyötyä sekä miten tällaiset toimenpiteet voitaisiin toteuttaa. En kiistä etteikö ideologioilla voisi olla paikkaansa, mutta nykyisen hallituksen lähes kriisiä muistuttava toimintakyvyttömyys osoittaa että liika on liikaa.

Sen sijaan että annamme SDP:n retoriikalle ja selkäydinrefleksille vallan, meidän on tutkittava voisiko yksityisellä sektorilla olla roolia esimerkiksi terveydenhuollon järjestämisessä. Perussuomalaisen retoriikan sijaan meidän on tutkittava maahanmuuton hyötyjä sekä haittoja ja arvioitava kokonaisuutta rationaalisesti ilman tunnekuohua, islamofobiaa tai muuta helposti pureksimatta nieltävää tarinaa. Kokoomuslaisen aatenipun seuraamisen sijaan meidän on tutkittava valtionyhtiöiden mahdollista toimimista taloudessa ja myönnettävä esimerkiksi Suomen tasavallan Sampo-sijoitusten olleen erittäin kannattava toimenpide. 

Toivoisin samaan hengenvetoon talouspoliittiseen keskusteluun osallistuvilta enemmän perehtymistä taloustieteeseen. Tuntuu turhauttavalta lukea mediasta kommentteja joista paistaa puutteellinen tutustuminen kommentoitaviin asiohin. Käytännön ratkaisuista itse olen tällä hetkellä kiinnostunut Liberan ehdottaman perustilin kaltaisista ratkaisuista julkistalouden ongelmiin. Tällainen julkisen ja yksityisen puolen kädenlyönti voisi olla se pelastus, joka nostaisi Suomen tästä uskomattomasta suosta.