keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Suomalaisten melankoliasta

Suomalaisessa mediassa ja kulttuurissa jaksetaan toistaa aina uudelleen maamme melankolisuutta, huonoa itsetuntoa, ihmisten hiljaisuutta ja negatiivisuutta lähes luonnonlakina. Hyvin selvää tämä on esimerkiksi suomalaisten kansalliskuvaa vahvasti muokanneissa Väinö Linnan kirjoissa, etenkin Täällä pohjantähden alla-kirjasarjassa. Tarinan päähenkilöt ovat tuppisuita korven yksinäisessä pirtissä asuvia ahkeria puurtajia, ja iloisempia puolia tuodaan esiin lähinnä sivuhenkilöissä. Tätä kuvaa etenkin suomalaisesta miehestä jaksetaan tuoda esille aina uudestaan kulttuurissamme, luoden siitä itseään vahvistavan uskomuksen. "Olen suomalainen, olen siis melankolinen. Niin ovat olleet muutkin minua ennen, ja ovat nytkin. Pihallakin on surkea keli".

Mielestäni tämä on suurta paskapuhetta. "Suomalainen kulttuuri" on 1800 ja 1900-luvuilla luotu nidos eri samansukuisten kieliheimojen paikalliskulttuureita, jossa on painotettu enemmän tiettyjä piirteitä toisten kustannuksella. Tämä näkyy esimerkiksi yleiskielemme historiassa, johon otettiin eniten vaikutteita Lounais-Suomesta. "Suomalaisuus" luotiin noina samoina aikoina, ja kulttuurituottajien vaikutus kehitykseen oli suuri. En ole historioitsija tai muukaan alaa tutkiva henkilö, mutta mielestäni suomalaisuutta rakentanut eliitti otti väärän kannan arvioidessaan asukkaidemme elämänasennetta. Koululaitoksemme on sitten opettanut meille tämän näkökannan ja kasvattanut sen asukkaita kohti tätä "suomalaisuuden" muottia.

Miksi pidän Koskelan Jussia vääränä esimerkkinä suomalaisesta? Koska se ei vastaa todellisuutta. Yksittäiset torpat ja niissä asuvat eristäytyneet metsäsuomalaiset ovat myytti. Maamme historian yleisin asumismuoto on ollut kyläyhteisö, useampien talojen rykelmä, jossa on asunut useita eri sukuja tiiviissä sosiaalisessa yhteydessä toistensa kanssa. Esivallan toteuttamat peltojaot rikkoivat tätä asumismuotoa, mutta se ei tee hajanaisesta eristäytymisestä yhtään "suomalaisempaa" mitä tiiviimpi, sosiaalisempi asuminen. Koskelan Jussi on myös kotoisin Hämeestä - perinteisesti hämäläisiä on pidetty hiljaisempina ja jurompina mitä keskivertoa suomalaista, ainakin stereotypioiden mukaan. Ehkä Linna halusi esittää Jussin juuri sellaisena, ääriesimerkkinä alueen jääräpäisestä työmyyrästä. Mutta on täysin väärin nostaa tätä karkeaa stereotypiaa koko kansakuntaa kuvaavaksi mallikappaleeksi!

1900-luvun heimoajattelu sisältää myös muunlaisia ihmiskuvauksia, jotka kuitenkin usein siivutetaan "oikeaa" suomalaisuutta esittäessä. Savolaiset ja karjalaiset kuvattiin puheliaina, ja etenkin jälkimmäiset iloisina ja myönteisinä ihmisinä. Todella suuri ero jurottavaan Koskelan Jussiin! Kun ottaa huomioon, että savolais- ja karjalaisasutus on koko valtakunnalle levittäytynyttä, paljon laajemmalle mitä hämäläinen, olisi tämä stereotypia paljon realistisempi kuvaamaan suomalaisuutta. Miksi ihmeessä tämä näkökulma on lähes kokonaan siivutettu, ja sen sijaan yritämme koko ajan todistaa kuinka negatiivisia olemme? Historiamme kovat kokemukset ovat toki lyöneet leimansa mm. sodan kokeneisiin perheenisiin, mutta melankolisuuden pitämistä tämän maan asukkaiden tavaramerkkinä on mielestäni mitä haitallisinta kulttuurivaikuttamista mitä voi tehdä.