perjantai 20. joulukuuta 2013

Onko kylmä sota sittenkään ohi?

Ukrainan viimeiset tapahtumat ovat toivottavasti saaneet ihmiset heräämään siihen todellisuuteen, mitä maailmalla on tapahtumassa. Ukraina ja Venäjä solmivat sopimuksen mittavasta taloudellisesta tuesta maiden välille, huolimatta maan kansalaisten mielipiteistä. Angela Merkel koitti Kiovan mellakoiden alettua vakuutella, että kylmä sota on ohi. No, ainakaan Venäjä ei ole asiasta tilanteen tasalla ja mitä luultavimmin taloussopimus on kauniista puheista huolimatta vain lisäaskelia kohti Ukrainan integrointia Venäjän tulliliittoon ja lopulta Euraasian Unioniin. Jos maa sidotaan Venäjään taloudellisesti  tarpeeksi vahvasti, eivät edes länsimielinen hallitus ja presidentti saa tuotua maata Euroopan Unionin jäseneksi. 

Koska on Suomen vuoro? Venäjä on viimeisten vuosien aikana aloittanut suurvaltaelkeensä ja myös naapurimaidensa härnäämiseen vanhaan tuttuun tapaansa. Suomikin sai kovat varoitukset siltä varalta, että maan laillinen hallitus saattaisi harjoittaa omaa puolustuspolitiikkaa. Venäjän kenraali Makarov sanoi suoraan suomalaisille, että Natoon ette liity koska Venäjä ei niin halua ja löi seinälle vanhan tutun Molotov-Ribbentrop-kartan. Putin vielä vahvisti kenraalin puheet sen jälkeen, kun maamme johto alkoi niitä torppaamaan ja pitämään yksittäisen henkilön mielipiteinä. 

Suomen on tehtävä se mikä olisi pitäny tehdä jo 90-luvulla, tai oikeastaan jo vuonna 1949 eli liittyä Natoon. EU:n yhteinen puolustuskehitys on jämähtänyt kuin kärpänen siirappiin valtiojohtajiemme kauniista puheista huolimatta. Sekin olisi loistava askel eteenpäin, kuten myös puolustusliitto pohjoismaiden kanssa. Mutta miksi ihmeessä tyytyä vajaisiin liittosuhteisiin, kun puolet pohjoismaista sekä suuri osa EU:sta kuuluu jo tällä hetkellä Natoon. 

Puheet Suomen puolueettomuudesta ja sen historiallisesta merkityksestä ovat silkkaa roskaa - maamme teki ensimmäisen sotilasliittonsa Saksan kanssa jo perustamisvuonnaan, ja yritti koko maailmansotien välisen ajan saada liittoa aikaan joko Britannian tai Viron sekä muiden Venäjän reunamaiden kanssa. Talvisodan aikana liittoutumista Britannian kanssa pyrittiin saamaan voimakkaasti aikaan, mutta siitä ei tullut yhtään mitään koska maamme kestävyyteen ei uskottu. Talvisodan jälkeen mahdollisuus avautui, mutta Saksa valtasi Norjan. Sen jälkeen oltiin aseveljiä ja hetki jopa liittolaisia Saksan kanssa. Toisen maailmansodan jälkeen jouduttiin valtiotasolla leikkimään liittoutumattomuutta Neuvostoliiton tyytyväisenä pitämiseksi, mutta samalla koitettiin kaikin keinoin toteuttaa länsi-integraatiota. Ja nyt kun Suomella on viimein mahdollisuus ottaa kauan kaipaamansa askel länteen, ihmiset purnaavat vastaan. On tapahtunut jotain käsittämätöntä - kekkoslainen liturgia puolueettomuudesta on otettu tosissaan, vaikka sen tarkoitus oli vain rauhoitella itänaapuria ja antaa maan poliittiselle johdolle liikkumatilaa. Mutta kekkoslaisen liturgian aika on ohi. Puolueettomuus on menneisyyttä, suomettumisen ajan työkalu, jolla yritettiin estää maan sosialisointi ja muuttuminen kansandemokratiaksi. Sille ei ole enää tässä maassa tarvetta.


lauantai 7. joulukuuta 2013

Miksi Vasemmistoliittoa sanotaan kommunistiseksi?

Kuvitellaampa, jos Suomeen olisi aikanaan perustettu Suomen kansallisosialistinen työväenpuolue ja vaaleja varten peitejärjestö "Suomen Kansan Kansallismielinen Liitto" SKKL. Natsi-Saksan romahdettua puolueet päättävät uudistaa toimintansa ja perustavat yhteisessä kokouksessa "Oikeistoliiton" ja siirtävät toimintansa siihen. Pidettäisiinkö kyseisen puolueen haukkumista "natseiksi" ja "fasisteiksi" suvaittavana, vaikka puolueen jäsenet ja puheenjohtajat jatkuvasti vakuuttavat etteivät ole natseja?

Entä jos näin tekevät Suomen Kommunistinen Puolue ja "Suomen Kansan Demokraattinen Liitto" SKDL?
Vasemmistoliiton perustajia olivat Suomen kansan demokraattinen liitto (SKDL), Suomen kommunistinen puolue (SKP) ja Suomen naisten demokraattinen liitto (SNDL). Vasemmistoliitto perustettiin 28.––29.4.1990 Helsingissä Kulttuuritalolla ja Jäähallissa pidetyssä kokouksessa. 
SKDL, SKP ja SNDL sulauttivat toimintansa uuteen puolueeseen.
Mutta sehän on aivan eri asia.

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Maahanmuutto ja Eurooppa

Maahanmuutto on hyvä asia. Taloustieteellisestä näkökulmasta asia on täysin selvä. Maahanmuutto kasvattaa työvoiman tarjontaa, mikä on yksi  talouskasvun osatekijä mm. investoinnin ja pääoman ohella. Länsimaiden kiistatta menestynein talous Yhdysvallat on rakentunut lähes kokonaan maahanmuuton varaan, ja tästä tulee nimitys "melting pot", jolla tarkoitetaan eri kulttuurien positiivista yhteistoimintaa ja kehittymistä keskenään monikulttuurisemmaksi. Kyllä, kannatan myös monikulttuurisuutta, mikä saattaa tulla tätä blogia seuraaville persuille shokkina. Maahanmuutto on talouskasvua lisäävä tekijä, ja talouskasvu on juuri sitä mitä tämä maa tällä hetkellä kaipaa. Tässä suhteessa olen samoilla linjoilla perinteisempien libertaarien kanssa, sillä avoimien rajojen kannattaminen on pitkään kuulunut niin klassisten liberaalien kuin modernimpien libertaarien arvomaailmaan. Paleo-libertaarit ja konservatiiviset hybridit ovat tietenkin asia erikseen. Täytyy kyllä antaa sen verran köyttä perussuomalaisille, että tavallaan ymmärrän heidän retoriikkaansa. Olin nimittäin rippikouluikäisenä heidän kanssaan samoilla linjoilla, eli kannatin suurta hyvinvointivaltiota ja vastustin maahanmuuttoa. Nykyään pidän noita aikoja lähinnä huvittavana, sillä en muistaakseni ollut kertaakaan eläessäni edes nähnyt yhtään maahanmuuttajaa. 

Maahanmuuttokeskustelu on viimeiset pari vuotta ollut hautautuneena eurokriisin alle, mutta se tulee varmasti vielä leimahtamaan jahka talous lähtee jossain vaiheessa vetämään. Huolestuttavinta on, että talouden ongelmista aletaan syyttää maahanmuuttajia. Kuten varmasti kaikki tietävät, väestöryhmiä on ennenkin käytetty syntipukkeina yhteiskunnallisiin ongelmiin, hirveimpinä esimerkkeinä tästä Natsi-Saksa ja Neuvostoliitto. Jos Eurooppa ei saa paikattua talouttaan kuntoon, Kreikassa näkyvä fasismin ja äärivasemmiston nousu saattaa levitä laajemmalle pitkin mannerta. Miedomman oikeistopopulismin pään nouseminen voi olla kansan tyytymättömyydelle joko terve varaventtiili tai vaarallinen sytyke, toivottavasti ensimmäinen. Ehdoton edellytys rasismin ja totalitarismin estämiselle on kuitenkin Euroopan talouden tervehdyttäminen, sillä työttömyys ja epävarmuus ovat varmimmat lähtökohdat ääriliikkeiden kannattamiselle. Ehkä jopa Euroopan poliittinen unioni saattaa olla mahdollinen. Jos kriisi pitkittyy ja ääriliikkeet alkavat selvästi voimistua, pidän poliittista integraatiota paljon suotavampana vaihtoehtona mitä poliittisen kentän väkivaltaista polarisoitumista.

torstai 7. marraskuuta 2013

Ympäristöongelmat

Olen pitkään välttänyt ympäristöongelmista puhumista, koska en ole missään vaiheessa kokenut omaavani tarpeeksi asiantuntemusta niistä ja sen myötä olen keskittynyt vain talouteen. Ajattelin että voisin kuitenkin viimein sanoa sanasen koskien myös ympäristöä.

Ympäristönsuojelu on noussut viime vuosikymmeninä suureksi puheenaiheeksi yhteiskunnallisessa keskustelussa. On herätty havaitsemaan, että ihmisten toimilla voi olla vakavia seurauksia ympärisömme kannalta. Ympäristöongelmien kirjo on erittäin laaja, aina paikallisista tapauksista globaaleihin kysymyksiin, uhanalaisista eläinlajeista saasteisiin ja resurssien ehtymiseen. Näihin ongelmiin on tarjottu erilaisia ratkaisuja riippuen tarjoajien poliittisista mielipiteistä, mikä ei ole luonnontieteellisen näkökulman kannalta aina läheskään viisasta.

Äärivasemmisto imi vihreät aatteet itseensä jo varhain 80-luvulla, vaikka ironisesti samaan aikaan itäblokin sosialistimaat tekivät historiamme pahimpia ympäristötuhoja rautaesiripun takana. Vastaavasti vapaan markkinatalouden kannattajat tykkäävät muistuttaa Johan Norbergin hengessä, että talouskasvu on tarkoittanut länsimaissa ym. kasvavan talouden alueilla ympäristön puhdistumista. Argumentti on ollut, että talouskasvun myötä ihmisillä on alkanut olla varaa keskittyä puhtaaseen ympäristöön. Totta sinänsä, mutta kuviosta unohtuu miten puhdas ympäristö itse asiassa luotiin kun taloudellinen varallisuus oli rakennettu. Ihmisten vapaalla yhteistyöllä ja vaihdannalla? Ei, vaan kiristyneiden ympäristösäännöksin, lisääntyneen sääntelyn ja valtion intervention voimin. Ei kovin minarkistista.

Ilmastonlämpeneminen oli vuosikaudet itselleni eräänlainen kipupiste. Tiedemyönteisenä ihmisenä olen aina ollut tietoinen asiasta vallitsevasta konsensuksesta tiedeyhteisön keskuudessa, ja libertaarina taas vastaavasti libertaarien suuresta ilmastoskeptismistä ja suorasta salaliittoteoretisoinnista asian tiimoilta. Tämä kahden näkökulman ristiriita on ollut syynä siihen, miksen koskaan ottanut asiaan vakiintunutta mielipidettä. Olen kuitenkin lopulta tullut tulokseen asiasta. Jos en koe omaavani näinkään isoon asiaan riittävää kompetenssia arvioida, onko se totta vai ei, siirryn kannattamaan tiedeyhteisöä. Hiilidioksidivero? Lisää ympäristönsääntelyä? Kyllä kiitos, jos se pelastaa maapallon.

Onneksi kuitenkin on olemassa eräs tekijä, joka on pelastanut ihmiskunnan monelta pahalta - teknologia. Luomamme keksinnöt ovat mahdollistaneet elintasomme huiman nousun, ja nyt keksintömme ovat alkaneet mahdollistaa paremman huolenpidon ympäristöstämme kuitenkaan leikkaamatta elintasoamme mitenkään merkittävästi. Optimistisimmat tutkimuskohteet, kuten fuusioteknologia, toteutuessaan ratkaisisivat käytännössä suurimman osan esimerkiksi energiantuotannon tuomista ongelmista. Uskon että ihmiskunnalla on mahdollista selvitä kohtaamistaan haasteista, mutta se vaatii vielä paljon tekoja. Olen tiedefanina kuitenkin kova optimisti tulevaisuuden suhteen.

torstai 3. lokakuuta 2013

Yhteiskuntarauhan tärkeys

Talouskriisin paheneminen on herättänyt sisäisen sovittellijani. Konsensusta on haukuttu hyvin usein viime vuosina lukuisita eri syistä ja kompromissipolitiikka taas ilkuttu vanhanaikaiseksi suomettumisen reliikiksi. Ymmärrän tätä ajattelutapaa, sillä olen viime vuosina kannattanut sitä itsekin ja ollut erittäin mustavalkoinen sekä tiukan linjan libertaari. Mutta yhden historiamme pahimman talouskriisin keskellä esitän tärkeän kysymyksen - onko meillä siihen varaa?

Työnantajajärjestöt ovat viime aikoina kovasti rummuttaneet palkka-alea ja sisäistä devalvaatiota. Kyllä, Suomen järjestelmässä on kankeuksia ja joillain aloilla on menty vuosia liian suurilla palkoilla, millä on romutettu maan kilpailukykyä. Mutta ongelmia on myös muita ja tämä tuntuu välillä unohtuneen. Esimerkiksi ruotsalaiset ovat onnistuneet jo pelkällä markkinoinnilla menestymään suomalaisia paremmin monilla toimialoilla. Ruotsalaiset saivat pari pykälää alemmat tulokset Pisa-testeistä, ja alkoivat myymään koululaitostaan maailmalla. Suomalaiset taas asettivat työryhmän selvittämään asiaa.

Kaikki ei siis johdu pelkästään korkeasta työn hinnasta. Palkka-ale ei ole edes poliittisesti mitenkään realistinen vaihtoehto, ellei sitten talous kippaa oikein kunnolla ja ammattiliitot niele sen myötä leikkausratkaisua. Toinen vaihtoehto olisi IMF:n holhous, mitä en pidä ollenkaan realistisena skenaariona. Jos haluaa miettiä oikeita, realistisia ratkaisuja, niitä on todellakin haettava muualta kuin palkkojen leikkaamisesta.

Molempien osapuolten on nieltävä kovimmat tavoitteensa ja istuttava yhteisen pöydän ääreen. Tällä on suurempi merkitys mitä monet ymmärtävät, sillä vakaa suomalainen yhteiskunta ja yhteiskuntarauha ovat asioita, joita arvostetaan maailmalla. Niin kauan kuin Suomessa syntyy päätöksiä eikä riidellä, Suomea pidetään kansainvälisesti vakaava valtiona ja Suomi saa lainaa ilman korkeita korkoja. Etelä-Euroopan poliittinen sekasotku on hyvä osoitus siitä, mihin yhteiskuntarauhan järkkyminen johtaa.

Nojatuolilibertaareja kyseinen pohdinta ei tietenkään kiinnosta, koska palkkojen on määräydyttävä vapailla markkinoilla ja kaikki muu on sosialismia.

maanantai 23. syyskuuta 2013

Kommunismin paluu Vasemmistoliittoon?

Rehabilitointi tarkoittaa Wikipedian mukaan Neuvostoliitossa syyttömästi teloitettujen arvon palauttamista. Mielestäni nyt on vihdoin aika rehabilitoida sosialismi.
Näin kirjoittaa Vasemmistoliiton äänenkantajassa Kansan Uutisissa puolueen kaupunginhallituksen jäsen Joona Mielunen, paremmin tunnettu Salattujen Elämien näyttelijänä. Kirjoitus julkaistiin myös paperiversiossa.


Haihattelua? Kansan Uutisten kommenttiosastolla ehdotus on otettu innolla vastaan. Asiahan ei ole yllätys kun ottaa huomioon Vasemmistoliiton menneisyyden yhden historian pahimpien diktatuurien juoksupoikana. Suomi elää selvästi vieläkin suomettumisen aikaa, kun Perussuomalaisten natsivainot ovat kuumimmillaan mutta vasen laita jätetään täysin rauhaan. Persujen rasistisiiven valvominen on aivan oikeaa toimintaa, mutta on käsittämätöntä että yhtä paha vitsaus jätetään vartioimatta. Suomen tasavallassa on perinteenä ollut ääriliikkeiden silmällä pitäminen, aina Mäntsälän kapinan kukistamisesta ja radikaalien kommunistien paimentamisesta epävakaalla 30-luvulla.

Miettisen sutkaukset eivät kuitenkaan ole ainutlaatuisia. Myös Paavo Arhinmäki on sanonut olevansa sosialisti. Saman on tehnyt Li Andersson, vaatien koko Euroopan kattavaa sosialistista liittovaltiota. Dan Koivulaakso ja Anna Kontula ovat sanoneet olevansa marxisteja. Tuossa Kontulan linkissä Paavo Arhinmäki muuten sanoo, että ollessaan Vasemmistonuorten johdossa nuorisojärjestö jakeli Kommunistista manifestia ihmisille, ja Li Anderssonin pöydällä on hänen haastattelunsa mukaan Leninin muotokuva. Vasemmistoliiton kansanedustaja Silvia Modig on myöntänyt olevansa sosialisti. Tarvitseeko jatkaa?

Miettikääpä, jos Perussuomalaisten kansanedustajat sanoisivat lehtien haastatteluissaan kannattavansa fasismia ja haluavansa Euroopasta fasistista liittovaltiota. Tai että persunuoret jakelevat Mein Kampfia kadulla. Tai että nuorisojärjestön johtajan pöydällä on Hitlerin muotokuva. Kuvittelisin kohtelun olevan "hieman" erilaista.

Lopuksi pieni muistelukuva vasemmiston vanhasta vappumarssista:

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Suomalainen libertarismi, missä menet?

Kokoomusnuorten viimeisimmät kommellukset ovat avanneet kunnon myräkän suomalaisessa keskustelussa. Samalla se on myös peilannut libertarismin nykytilaa ja kehitystä Suomessa, mikä muistuttaa etäisesti Yhdysvaltain tilannetta. Yhdysvalloissa vapaan markkinatalouden kannattaminen on jäänyt pitkälti arvokonservatiivien harteille, mistä on putkahdellut merkkejä täälläkin. Suomen libertaariskene ei alunperin ollut arvokonservatiivinen, mutta vuodesta 2008 ja Halla-ahon noususta asti tilanne on muuttunut täysin. KNL on tästä selvin esimerkki. Arvokonservatismin kannatus on Kokoomusnuorissa vahvempaa mitä muissa puolueissa keskimäärin, Perussuomalaisia ja Kristillisdemokraatteja lukuunottamatta. Puhdasoppista tai radikaalia se ei ole, mutta ei KNL:n talousliberalismikaan, vaan vielä on matkaa minarkiaan. Tässä lisäksi Susanna Kosken "vapaamielistä" (heh, liberaalia) ja jopa positiivista tulkintaa yksilönvapauksista. Kyse on samanlaisesta "vapauden" määrittelystä mitä jokainen puolue tekee, eli sana pyöritellään vastaamaan omaa ohjelmaa:
- Yksilön valinnanvapaus on perusteltua, kun se ei loukkaa tai vahingoita kenenkään toisen vapautta. Jos samaa sukupuolta oleville pareille sallitaan perheen ulkopuolinen adoptio, se saattaa heikentää heteroparien adoptiomahdollisuuksia. Näin on käynyt esimerkiksi Ruotsissa, Koski sanoo.
Tämä ei kuitenkaan ole KNL:n suurin ongelma, vaan lähes assburger-tasoinen imagonhallinta. Viime vuosi on ollut seilaamista kohusta toiseen, äärimmäisimpänä esimerkkinä Schubakin "heikoin aines"-sanavalinta. Pöyristyttävintä on, että KNL:n jäsenistö ihmettelee tosissaan miksi heitä haukutaan äärioikeistolaisiksi ja natseiksi. Lukekaa vähän mitä suustanne päästätte! Kyllä, Hitler harjoitti vasemmistolaista talouspolitiikkaa, mutta luuletteko todella että keskiverto suomalainen on perillä tästä? Ehkä Kokoomusnuoret ajattelevat, että kaikki julkisuus on hyväksi, mutta olen eri mieltä. Mitä tällä hetkellä on tapahtunut, on ihmisten mieliin piirtynyt kuva libertaareista keskisormea näyttävistä rikkaiden penikoista. Siteeraan itseäni parempia kirjoittajia:
Kokoomusnuorten "yksityistäisin kaiken" -karikatyyrilibertarismi sopii kieltämättä suomalaisen libertarismin yleiseen julkisuuslinjaan, joka on lähinnä Achewoodin Lyle, mutta se tekee minkäänlaisen liberaalin politiikan toteuttamisen Suomessa vielä entistäkin mahdottomammaksi, mikä on toki jo saavutus itsessään. Olen itse melko vakuuttunut siitä että heidän kuvailemaan uhriutumismentaliteettia on joissakin tapauksissa olemassa, mutta kaikkien rakenteellisten tekijöiden hylkääminen ja koko yhteiskunnan ongelmien sälyttäminen laiskuuden ja sosialismin niskaan on puhtaassa idioottimaisuudessaan yhtä kaistapäistä kuin pahimmat Magneettimedian salaliittoteoriat. Kirjoittajien ylenkatsova ja tuomitseva asenne esimerkiksi mielenterveysongelmiin kertoo joko sosiopatiaa hipovasta kyvyttömyydestä alkeelliseenkaan empatiaan, tai vielä pelottavammasta kyvystä kytkeä empatiakyky kokonaan pois päältä omien tarkoitustensa ajamiseksi.
Pitäisikö tässä sittenkin ruveta sosialidemokraatiksi? Heillä sentään on järkeviä valtiontalouden tasapainottajia riveissään.

perjantai 30. elokuuta 2013

Vanha kansanusko ja vasemmisto

Vanha kansa uskoi agraari-Suomessa vahvasti onnikonstanssiin, mikä oli uskomus onnen jakautumisesta yhteiskunnassa. Sen mukaan onnea oli vain rajattu määrä josta riitti kullekin tietty palanen, aivan kuten täytekakusta. Jos toiselle onnea suotiin enemmän, se oli itseltä pois. Jos naapurin lehmän tiedettiin tuottavan maitoa tavallista enemmän, vanha kansa ajatteli tämän tarkoittavan oman lypsykarjan tuotannon laskua. Onnikonstanssi johti kasvavaan kateuteen ja kiusanteon tekemiseen, mistä pääsiäisnoituus on yksi muoto. Noituudella näet uskottiin voivan vaikuttaa onnen jakautumiseen. En ole Suomen vanhaa historiaa lukiessa uskaltanut kertaakaan edes ajatella, kuinka suuria tehokkuustappioita taikuuden harjoittaminen ja sitä vastaan tehdyt torjuntayritykset ovat tuoneet kansakuntamme taloudelle, niin suuria ovat panostukset olleet ajallisesti. Pääsiäisaikaan saatettiin koko talo valjastaa navetan vahtimiseen, ja naapuritalojen kiertelevät trullit taas ovat käyttäneet vapaa-aikansa navetan vakoiluun sopivan livahtamishetken löytämiseksi. Vastaavat onneen vaikuttavat taikuudet ovat olleet arkipäivää maatalojen historiassa, millä on yritetty kasvattaa omaa onnea ja vähentää sitä muilta.


"Täytekakku"-ajattelu on tietenkin täysin sopimaton minkäänlaisen alkeellisenkaan taloustieteellisen ajattelun kanssa. Talous ei ole mikään kiinteä kakku tai nollasummapeli, se on jatkuvasti kasvava. Kasvu seuraa teknologian kehityksestä, sen hyödyntämisestä ja pääoman tai työvoiman lisääntymisestä. Uskoisin onnikonstanssiin pohjautuvan ajattelun syntyneen talouskasvun hitauden vallitessa. Ennen 1800-lukua ei talouden kehitystä voinut havaita oman eliniän aikana lähes lainkaan, ja suurimmat muutokset olivat lähinnä katovuosista johtuneita jyrkkiä pudotuksia. Tämä ajattelu on vallinnut Suomessa oletettavasti koko maanviljelyskauden, ja aina 1900-luvulle. Mitenkä niin 1900-luvulle?

Monet vanhan kansan uskomukset säilyivät elinvoimaisina kristinuskon leviämisestä huolimatta. Katoliset vaihtoivat haltiat ja henget pyhimyksiin, Ylijumala korvattiin Jeesuksella ja kansantarinoiden haltiat pirulla. Vasta 1800-1900-luvun taitteessa saatiin kitkettyä pois uskomukset pikkuväestä ym. selvästä pakanuudesta. Kuitenkin, onnikonstanssiin pohjautuva kakkuajattelu on voimassa vielä tänäkin päivänä ja elää esimerkiksi puheina perisuomalaisesta kateudesta. "Toisen onni on toisen epäonni", kuulostaako tutulta sananlaskulta? Kateutta on pidetty pitkään vasemmiston moottorina Suomessa. Talouspolitiikka on vuosikymmeniä pohjautunut ajatteluun jakamisesta, ei kasvusta. Olisiko vanhojen uskomusten onnikonstanssissa selitys vasemmistolaisen ajattelun suureen suosioon Suomessa?

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Poimintoja taloustilanteesta

Euroalueen talouskasvun palaamisesta puhutaan, mutta Suomella ei mene aivan yhtä hyvin. Tässä muutama järjen ääni:


Ja varsinkin Kalle Isokallion haastattelu:

Jopa presidentti on yhtynyt arvostelijoiden joukkoon. Uudistuksille alkaa olla tarvetta.

maanantai 5. elokuuta 2013

Euroopan Unionin hyvät puolet

Nuorempana olin pahimman luokan eurofobi, enkä kannattanut mitään sen rakenteista. Suhtautumiseni Unioniin on kuitenkin muuttunut varsin käytännönläheiseksi, ja ajattelin tuoda esille EU:n hyviä puolia eurokriisin kevennykseksi.

- Vapaakauppa-alue. Norja ym. EU:hun kuulumattomat valtion joutuvat maksamaan miljardeja vuodessa, jotta ne voivat osallistua EU:n yhteismarkkinoille. Tämä jäsenmaksu pääsee unohtumaan monilta jotka kannattavat pelkkään ETA-alueeseen kuulumista tms. ratkaisua nykyisen EU-jäsenyyden tilalle.

- Ulkopoliittinen turva. Suomi ei valitettavasti kuulu Natoon(mistä varsinkin monet itävaltalaiset libertaarit ovat mielissään), minkä vuoksi EU:n tarjoama laiha ulkopoliittinen turva on parempi kuin ei mitään. EU on panostanut lukemattomia miljardeja pitääkseen eurojärjestelmän kasassa lähes pelkästään poliittisten syiden vuoksi, joten ulkopoliittisen uhan kääntyessä vakavaksi tällainen tuki on myös oletettavissa. Jos yhden euromaan eron tuoma poliittinen kasvojen menetys on liian suuri hyväksyttäväksi, niin entä sitten jäsenmaan sotilaallinen miehitys?

- Lakijärjestelmän standardointi. EU tuo meille paljon erilaisia pykäliä jotka ovat pahimmillaan hirveitä. Tästä huolimatta lakijärjestelmän yhtenäistyminen naapurimaissa lisää viennin helppoutta ja vähentää byrokraattisia kustannuksia. Yhtenäisemmän lakijärjestelmän tuomat säästöt olisivat mittavat, ja todennäköisesti korvaisivat suuren osan EU:n aiheuttamista kustannuksista.

EU ei ole täydellinen systeemi ja sisältää monia ongelmia, mutta haluan tuoda esille että tilanne ei ole mustavalkoinen.

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Pragmatisoituminen

Olen viimeisen vuoden aikana muuttanut mielipiteitäni suuresti. Olen aina suhtautunut suopeasti kompromissiratkaisuihin, enkä ole ikinä ymmärtänyt kovimpien libertaarien ehdottomuutta. Idealististen ratkaisumallien pohtimisen suhteen olen kuitenkin kokenut suurta kyllästymistä. Miksi käyttää aikaa teoreettisten yhteiskuntamallien miettimiseen, kun käytännön työ tapahtuu paljon maltillisempien ongelmien kanssa painiessa? Samaan aikaan kun nojatuolifilosofit pohtivat keskenään valtiottoman markkinatalouden ja minarkian paremmuutta, päättävissä pöydissä puhutaan asuntolainan korkovähennyksien supistamisesta ja osinkotulojen verotuksen kiristämisestä. Jälkimmäisiä aiheita pidän nykyään henkilökohtaisesti paljon mielenkiintoisimpina.

Bloggaustahti on osittain heijastanut tätä "kyllästymistä" idealismiin. Kehitysriihenkin päätöksiin on vaikea vaikuttaa, mutta omaan elämään sen sijaan se on paljon helpompaa. Veronvähennysjärjestelmään tutustuminen näkyy paljon selvemmin omassa kukkarossa mitä Hayekin tuotantokolmioiden tutkiminen. Pohdin näitä asioita nykyään paljon mieluummin mitä heterodoksisten talousteorioiden yksityiskohtia. Myös käsitykseni siitä, että talousasiat ovat paljon kiinnostavampia mitä arvoliberaliit pohdinnat, on vahvistunut.

Kovimmat puristit rapakon takana ovat valmiita haukkumaan kompromissien hyväksyjiä statisteiksi, etatisteiksi, sosialisteiksi ja kommunisteiksi. No, sanotaanko näin, että olen varsin tyytyväinen "kommunistina" olemiseen.