keskiviikko 5. elokuuta 2015

Ehdotuslista talouden remontointiin

- Yhteiskuntasopimus ja palkkojen sitominen vientialoihin. Palkanalennukset ovat utopiaa AY-liikkeen haluttomuuden vuoksi, joten on keksittävä muita keinoja edes sen 5% kustannuslaskun nipistämiseksi. Ilmassa pyörineet puheet muutosturvan lisäämisestä ovat positiivista, sillä se tuo työmarkkinoiden kohtaannon paranemista. En tiedä kuinka paljon tältä osin on mahdollista petrata tuloksia, mutta työmarkkinoiden koordinaatio-ongelmat ovat aina ongelmallisia joten niihin puuttuminen on hyvä asia. Villinä korttina esitän säännöllisen TUPO:n palauttamisen siten, että myös yrittäjät otetaan mukaan.

- Veroreformi, etenkin pääomatuloihin. Yhteisöveron polkeutuminen kohti nollaa verokilpailun vuoksi asettaa omat ongelmansa, aivan kuten EU:n nihkeä suhtautuminen Viron malliin, mutta on selvää että nykytilanne ei millään tavalla ole optimaalinen.

- Yrittäjien sosiaaliturvan uudistus. Yrittäjäksi ryhtymisen riskiä kasvatetaan tarpeettomasti asettamalla rajoituksia sosiaaliturvan saamiseen. Tämä on periaatteessa subventio valtion osalta yrittäjäriskin ottamiseksi, mutta onhan työttömyyskin mahdollinen riski palkansaajalle. Sitä paitsi, eikö yrittäjäriskin ottamisen kasvattaminen ole juuri sitä toivottua yrittäjyyden lisäämistä?

- T&K panostusten lisääminen. Israelissa panostukset T&K:seen ovat massiiviset suhteessa BKT:seen, kuin myös startupien tukeminen.

- Kokeilut sosiaaliturvatileillä esimerkiksi Liberan ehdotuksesta mallia ottaen ja perustulolla. Sosiaaliturva ja eläkejärjestelmä vaativat reformia hitaan talouskasvun, elinkeinorakenteiden rymisevän muutoksen ja väestön vanhenemisen vuoksi. 

- Leikkaukset ajoitettava usealle vuodelle kertarysäyksen sijaan. Talouspolitiikan arviointineuvosto on yksi tahoista, jonka mukaan leikkausten liian nopea tahti tuo hallaa talouskasvulle. Leikkaukset on tehtävä, se on selvää, mutta tarkoituksena ei ole ajaa Suomea uuteen taantumaan.

- Elvytys, kuten infran kunnostaminen. Tämä luo hyvää vastapainoa leikkausten kysyntäefekteille. Tuloveron laskeminen ajaa myös saman asian.

- Lisää asuntoja kasvukeskuksiin. Ainoat jotka hyötyvät liian pienestä asuntojen määrästä ovat vanhan asunnonomistajat, ja tämä hyöty tulee koko Suomen kehityksen kustannuksella. 

- Julkisen sektorin on otettava käyttöön rahoituspuskurit suhdanteita varten. Jos elinkeinorakenteen kapeus ei vähene, niin puskureiden kokoa on kasvatettava. Mallia voi ottaa Norjan öljyrahastosta.

- Matkailuun panostaminen, ehkä jopa valtion tukemisella. Suomen luonto on "luonnonvara", jonka käyttömahdollisuudet ovat hyvin ennustettavissa, toisin kuin monilla muilla talouden osa-alueilla. Tämän vuoksi valtion tuen kohtuullinen lisääminen on mielestäni perusteltua, kuitenkin metsä- ja kaivosteollisuus ja muut elinkeinomahdollisuudet huomioonottaen.

- Valtion osakeomistusten myyminen varsinkaan pilkkahintaan on lopetettava mahdollisimman pian. Esimerkiksi Sampo on tahkonut enemmän tuohta veronmaksajille mitä Nallelle. Ei lypsylehmää kannata teurastaa yhden paistin vuoksi. 

- On tehtävä selvitys valtion velkakaton säätämisestä perustuslakiin taloustilanteen normalisoiduttua. Mahdollisuus lisävelkaantumiseen on jätettävä vakavien taantumien ja kriisitilanteiden kohdalle, ehkä jopa suurella enemmistön hyväksynnällä eduskunnassa.

Lopuksi radikaali ehdotus sopan hämmentämiseksi - poistetaan PK-yritykset TES:in piiristä ja otetaan samalla joko käyttöön täysi perustulo, tai massiivisella velkaelvytyksellä toteutettu mahdollisimman suuren kotimaisen kerroinvaikutuksen omaava elvytysprojekti. Periaatteessa startupien massarahoitus ja kotimaisen verkkoturvallisuuden kehittämiseen panostaminen kävisivät tällaisiksi. Jos ei muuta keksitä niin rakennetaan vaikka useampi ydinvoimala sekä läjä biopolttolaitoksia ja ryhdytään viemään sähköä ulkomaille.

torstai 2. heinäkuuta 2015

Sananen finanssikriiristä

Roger Wessmanin kirjoitus herätti minussakin halun käsitellä hieman finanssikriisiä. Wessman toteaa taloustieteilijä Nouriel Roubinin olleen oikeassa joissain finanssikriisiä ennustaneissa lausunnoissaan, mutta tämä ei vielä kerro kovin paljoa. Roubinilla on ollut tapana manata tuomiopäivää usein silloinkin kun se ei ole ollut ajankohtaista, mikä lisää hänen virhearvioidensa määrää. Jos ennustat katastrofia joka vuosi, satut joskus olemaan oikeassa, aivan kuten pysähtynyt kello joka näyttää oikeaa aikaa kahdesti päivässä.

Finanssikriisin juuret olivat Yhdysvaltain asuntomarkkinoilla ja kansainvälisessä rahoitusjärjestelmässä. Asuntomarkkinoiden vallannut mania siirtyi johdannaiskoplauksen ja ongelmallisen luottoluokittamisen kautta finanssisektorille, ja asuntosektorin kyykättyä kriisi levisi rahoitusmarkkinoille. Pankit ja muut rahoituslaitokset menettivät luottamuksen toisiinsa kun ei ollut selvyyttä taseiden sisällöstä, eli kuinka laajalle huonot subprimet olivat levinneet. Luottamuksen puute pysäytti keskinäisen lainanannon ja romahdutti rahoitussektorin likviditeetin. Tästä kriisi levisi muuallekin talouteen ja finanssikriisi, suuri taantuma, tai miksi historia sitä tuleekaan nimittämään, alkoi. Asuntomarkkinat eivät siis itsessään ollut syy koko maailmantalouden sekasortoon, vaan sen heikolle perustalle oli rakennettu liian suuri korttitalo rahoitusmarkkinoilla.

On totta, että taloustiede yllätettiin kriisillä hieman housut kintuissa. Rahoitusmarkkinoiden tila kyllä nostettiin esille ansiokkaasti mm. Raghuram Rajanin toimesta, mutta konsensus oli että kaikki on nyt varsin hyvin. Termi "great moderation" viittasi 2000-luvulla vallinneeseen matalaan korkotasoon, matalaan volatiliteettiin, matalaan inflaation ja vakaan talouskasvun aikaan, jolloin asiat menivät hyvin mallikkaasti ja teoriapuolellakin oli löydetty paljon yhteistä maata eri koulukuntien (lähinnä uuskeynesiläisten ja uusklassikoiden) välille.

Kuitenkaan taloustieteen tutkimus ei ole jäänyt lepäämään laakereilleen. Mm. finanssikriisin laukaisija, likviditeetti, on otettu tarkemman syynin alle tutkijoiden keskuudessa, ja tutkimusta on alettu tehdä myös muista asiaa käsitelevistä osa-alueissa. Kristallipalloa tästä työstä on kuitenkin turha toivoa, sillä kuten Wessman artikkelissaan kirjoittaa, jos joku osaisi ennustaa kriisin tulevan kahden vuoden päästä se hinnoiteltaisiin markkinoille nyt, ja kriisi alkaisi heti. Rahoitusmarkkinat ovat kuitenkin niin monimutkainen kokonaisuus, että kaikkien riskien arvioiminen on vaikeaa. Kuitenkin, itse odotan mielenkiinnolla tutkimuksen hedelmiä.

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Piensijoittajan verotus

Piensijoittajan verotukseen luvattiin paljon helpotuksia vaalikampanjoissa. Pienien, alle tuhannen euron osinkojen verovapautta on ilmeisesti vihjailtu jo useampien eduskuntavaalien aikana. Verottajan lähettämien kirjeiden perusteella asia on tainnut jäädä vain lupaukseksi. Todennäköisesti se ei päädy nykyisenkään hallitusohjelmaan, koska ansiotuloverotuksen mahdollisen alentamisen jälkeen pelivaraa on hyvin vähän. Kansankapitalismiin kannustaminen olisi hyvin helppoa verotukien avulla, mutta poliittinen tahto selvästi puuttuu. 

Verotus tapahtuu kahta kautta, luovutusvoittojen ja osinkojen verotuksella. Luovutusvoittoa tulee, kun myyt omistasi osakkeet voitolla. Veron maksat voitosta, eli ostohinnalla vähennetystä myyntihinnasta. Kyseinen vero on nykyisin progressiivinen, perusprosentin ollessa 30 ja suuremmista voitoista 33 (*). Osinkoverotuksessa verot maksetaan vain osalle osingoista, tällä hetkellä muistaakseni luku on 85%. Tästä 85% menee sitten 30% vero, pääoma- ja osinkotulojen ylittäessä 50 000€ prosentti on 33. Selkeää eikö vain? Lisäksi korkeamman progression rajaa ollaan hilaamassa alas, aina 30 000 euroon asti, ja Antti Rinne piti hallituksessa ollessaan 35% ylempää progressiota hyvänä vaihtoehtona. Taisi olla hyvä asia että demarit jäivät oppositioon. 

Varsinainen ongelma ei kuitenkaan löydy pörssistä. Listaamattomia osakkeita, eli pörssin ulkopuolisia osakeyhtiöitä, verotetaan listattuja kevyemmin. Tämä antaa kannustimen yrityksille jättää firmansa listaamatta, ja poistaa näin kansalta mahdollisuuden olla omistajana kotimaiseen yrittäjyyteen. Listautumisten määrä on vähentynyt viime vuosien aikana huomattavasti, ja se näivettää Helsingin pörssiä. 

Piensijoittajat maksavat veronsa kahteen kertaan - ensin yhtiön tuloksesta yhtiöverona, ja vasta sitten jäljelle jääneestä potista menee pääomatulojen mukainen vero. Entäs raharikkaat? Heille Suomi on oikea hyvinvointivaltio, sillä heidän verotuksensa on kevyempää mitä piensijoittajilla. Yli 10% omistuksella toisesta yrityksestä saa omistajayritys verovapauden osingoille. Omistamalla listattua yritystä listaamattoman kautta saat selvän veroedun. Prosessi on lihapalojen poimimista nykyisen sekasopan keskeltä, jota poliitikot eivät vaivaudu korjaamaan. Pääomatuloverotus kaipaa täysremonttia, ja sitä eivät solidaarisuusverot tarjoa.

Tilanteessa vaikuttaa olevan myös asenneongelmia. Osakesijoittaminen nähdään edelleen joko erittäin riskipitoisena tai sitten epäilyttävänä porvarien vehkeilynä. Pääomatulojen verotuksen kiristäminen on myös usein perusteltu juuri rikkaiden rankaisemisella, mutta tulokset ovat aivan päinvastaisia. Todelliset raharikkaat saavat huomattavia veroetuja itselleen piensijoittajien maksaessa niitä suhteessa eniten. Kauppalehdessä todettiin hyvin, että tämä on varmasti juuri sitä mitä vasemmistopuolueet haluavat - rikastuvat äänestäjät saattaisivat vaihtaa puoluetta.

Vai lieneekö tarkoituksena pitää piensijoittajan verotus tahallaan ankarana, jotta palkansaajat eivät vain menisi laittamaan säästöjään johonkin tuottavaan? Tästä seuraisi heidän vaurastumisensa, ja mahdollisesti jopa työvoiman tarjonnan lasku, kun ihmisten ei tarvitsisi turvautua pelkästään palkkatuloihin itsensä elättämiseksi.

(*) Kirjoituksessa käyttämäni veroprosentit, laskentaosuudet ym. voivat olla vääriä eikä niitä tule käyttää omien sijoitusten yhteydessä tai osto- ja myyntipäätöksiä miettiessä.

torstai 26. maaliskuuta 2015

Pikeä Pikettylle

Thomas Pikettyn Capital in the Twenty-First Century laittoi markat pyörimään taloustieteen ja kirjkauppojen pajatsoissa viime vuonna. Lähes mammuttimainen teos sisältää sekä teoriaa että empiriaa pääoman tuottoasteen ja talouskasvun kasvavasta erosta, johtaen kasvavaan eriarvoisuuteen. Hitaan kasvun eli g:n aikana pääoman tuottoaste r:n pysyessä lähes vakiona r-g kuilu kasvaa ja täten varallisuus kerääntyy r:n saajille, pääosin yhteiskunnan varakkaimmalle prosentille. Lääkkeeksi Piketty ehdottaa progressiivista varallisuusverotusta.

Pikettyn rakettimainen nousu on kuitenkin antanut vetoapua vielä nuoremman tähden nousulle. 26-vuotias taloustieteen jatko-opiskelija Matt Rognlie kirjoitti varsin yksinkertaisen kritiikin Pikettyn argumentointia kohtaan Marginal Revolutionin blogin komentteihin. Tyler Cowen, yksi blogin pitäjistä, nosti kommentit omaksi tekstikseen ja ne alkoivat levitä. Lopulta Rognlie kirjoitti aiheesta oman paperinsa ja häntä on vedetty tunnettuihin taloustieteen tapahtumiin puhujaksi. Tässä Washington Postin kirjoitus aiheesta.

Rognlien kritiikki kohdistuu sekä teoriaan että empiriaan. Hänen mukaansa Piketty käyttää argumentoinnissaan bruttosuureita nettosuureiden sijaan, mikä vääristää Pikettyn analyysiä tuntuvasti. Esimerkiksi työn ja koneiden substituutioaste, jolla mitataan niiden välisen korvattavuuden helppoutta, muuttuu huomattavasti riippuen onko tutkimuksessa käytetty brutto- vai nettosuureita. Nettosuureissa tuotantoteknologian luomista tuotoista on vähennetty poistot, ja poistoilla korjatut suureet ennustavat paljon pienmpiä lukuja pääomatuotoille mitä bruttoluvuista laskettu analyysi. Tämän vuoksi pääomatuottoihin iskee laskevan rajatuoton laki - jossain vaiheessa niiden kasvu pysähtyy toisin kuin Piketty väittää.

Pikettyn empiirisistä tutkimuksista on myös löydetty vikoja. Ensinnäkin hänen tutkimuksensa olettavat kiinteitä kuluja pääomalle (suomentaminen on välillä hankalaa capital-sanan monimerkityksellisyydestä johtuen), mutta ilman tätä oletusta lähes koko löydös pääomatulojen suhteellisesta kasvusta katoaa. Oletus on Rognlien mukaan kelvollinen ainoastaan tilanteessa, jossa työn ja koneiden korvattavuusaste on tarpeeksi suuri, ja aiemmassa analyysissään hän totesi että se ei sitä ole. Lisäksi asuntomarkkinoiden laskeminen mukaan aineistoon paisuttaa pääomatulojen osuutta laskien tutkimuksen tuloksia entisestään.

Kaksikko on jatkanut väittelyä sähköpostilla. Piketty on todennut, ettei hän väittänyt eron kasvavan loputtomasti, ja että Rognlie on aliarvioinut korvattavuusvaikutusta. Esimerkkinä hän käyttää Amazonin lennokkeja, jotka ovat vain yksi esimerkki kiihtyvästä teknologian kehityksestä ja ihmistyön korvaantumisesta. Rognlien vastaus oli, että Pikettyn on osoitettava selkeä argumentti voidakseen esittää väitteitä eriarvoisuuden kasvamisesta tulevaisuudessa.

Omasta mielestäni teknologian työttömyyttä aiheuttavat efektit ovat hyvä tutkimuksen kohde, mutta eriarvoisuus ei välttämättä ole siihen oikea näkökulma. Valtiollisilla toimijoilla on huomattavan suuria sijoitusrahastoja pääomamarkkinoilla, mikä tekee niistä käytännössä selvästi varakkaimpia toimijoita rahoitussektorilla. R:n noustessa myös valtiollisten toimijoiden tuotot nousevat, ja Pikettyn pelottelemien perijäporvareiden rikastuessa myös sellaiset tapaukset kuten julkiset eläkerahastot, Solidium sekä Norjan öljyrahasto paisuvat kuin pullataikina. Kultalusikka löytyy siis myös verokarhun kourasta. Eriarvoisuus on toki silmällä pidettävä asia, mutta siihen ei kannata tuhlata mielestäni kaikkea keskittymiskykyä.

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Suomalainen suo, ruotsalainen vetoapu?

Kuten kaikki varmasti hyvin tietävät, Suomi on suossa. Seuraavalle hallitukselle on ladattu paljon odotuksia, eikä aivan syyttä.  Anders Borgin ja Juhana Vartiaisen "Strategia Suomelle"-julkaisussa miehet esitelevät ruotsalaisvalmisteista köyttä, jolla pohjoinen tasvaltamme saataisiin kiskottua kuivalle maalle. Esitys on saatavilla valtioneuvoston sivuilla ja sitä on myös kommentoitu ahkerasti. Tyydyn itse lyhyeen referointiin, palkkamaltin hengessä myös maltillisella kommentionnilla. 

Borg ja Vartiainen kertaavat syyt nykytilanteeseen. Ulkomainen kysyntä vientituotteille on laskenut, ja kilpailukykymme samanaikaisesti heikentynyt. Ratkaisuksi he ehdottavat kolmen kohdan taktiikkaa - palkkamalttia, työn tarjonnan lisäämistä sekä tuottavuuden kasvattamista. Mahdollisuus elvytykseen jätetään myös avoimeksi, mutta vain siinä tapauksessa että kolmen kohdan strategia on otettu käyttöön.

Kaksikon mukaan Suomen palkankorotustahti on finanssikriisin jälkeen ollut liian korkeaa suhteessa tuottavuuden kehittymiseen ja talouden realiteetteihin. Väitteitä tuetaan kattavalla tilastotykityksellä, mm. palkkojen osuus kansantulosta on noussut suuremmalle tasolle mitä se on historiallisesti ollut. Itse pidän ehkä hälyttävimpänä asiana Suomen investointitason putoamista alle  20 prosenttiin BKT:stä, sen ollessa historiallisesti selvästi yli 20 prosenttia. Myös investoinnit tutkimukseen ja kehitykseen ovat laskeneet. Näillä eväillä ei tuottavuutta saada kasvuun, ja uskoisin itse mm. selvästi suuremman panostuksen perustutkimuskeen olevan paikallaan.

Heikentyneen kilpailukyvyn lisäksi ongelmia on työvoiman tarjonnassa. Hyvinvointivaltio on varsin hintava järjestelmä, ja siihen vaikuttaa etenkin kansalaisten nettokustannus valtiolle. Karkeasti arvioiden ennen ja jälkeen työuran on kansalainen kalleimmillaan, ja ikäpyramidin muutokset Suomessa ovat kasvattamassa huomattavasti niiden asukkaiden määrää joiden elinkustannuksia valtio on velvollinen rahoittamaan. Tämän menovaikutuksen lisäki on tulovaikutus, koska eläkkeellä olevat ihmiset ovat pois työn tarjonnasta, mikä vähentää talouskasvun mahdollisuuksia. Borgin ja Vartiaisen mukaan työllisyyden parantaminen on ainoa realistinen vaihtoehto kestävyysvajeen paikkaamiseen ja valtion rahoitusongelmien ratkaisemiseen. Yksinkertaisesti tehtyjä työtunteja on listättävä, ja tämä voidaan tehdä joko kasvattamalla työikäisten määrää, työvoimaan osallistumisen astetta tai keskimääräistä työaikaa. Käytännössä kaksikko ehdottaa naisten ja yli 55-vuotiaiden työhön osallistumisen parantamista sekä työperäisen maahanmuuton lisäämistä.

Borg ja Vartiainein ehdottavat palkkakehityksen kurinalaisuutta esimerkiksi sitomalla se kaikilla toimialoilla vientisektorin palkkaratkaisuihin ruotsalaisittain, tai sitten hakemalla mallia joko Saksasta tai anglosaksisista maista. Suomalainen järjestelmä todetaan myös kelvolliseksi, jos se ottaa huomioon talouden realiteetit. Lisäksi kansallisen koordinaation lisäämistä neuvotteluihin vaaditaan raportissa. Perinteisesti palkkakehitys on Suomessa seurannut tuottavuuden kehittymistä, mutta viimeiset vuodet sen sijaan ovat poikkeus. Ehkä suomalaiset eivät ole sisäistäneet ajatusta, millainen lovi talouteemme on tullut.

Palkkamalttia tukeva sopiminen vaatii toimiakseen työnvoiman tarjontaan tähtääviä reformeja. Tarjonnan lisäys auttaa palkkamalttia pitämällä palkkakulut lähellä sovittuja tasoja. Raportissa listataan yksityiskohtaisia keinoja tarjonnan lisäämiseen niin iäkkäiden, maahanmuuton kuin naistenkin osalta. Tuottavuuden osalta tilanne on kuitenkin pulmallisempi, sillä Suomi on jo varsin kehittynyt talous. Toisin sanoen täällä on jo voimassa suurin osa niistä uudistuksista, joita heikon tuottavuuden maille yleensä suositellaan. Koulutukseen, yrittäjäilmastoon sekä mm. infrastruktuuriin panostaminen nousivat ehdotuksissa esille, mutta ne eivät ole yhtä tärkeitä mitä kilpailukyvyn ja työvoiman osallistumisasteen kasvattaminen. Tietenkin tuottavuuden kasvu on tärkeää, mutta markkinataloudessa se on hyvin pitkälti yritysten vastuulla, joten yhtä suoria vastauksia tältä osin ei ole antaa. Raportissa todetaan myös Suomen tilanteen olevan hyvin pitkälti rakenteellinen eikä suhdanteista johtuva, vaikka toki me olemme huonossa suhdanteessa tällä hetkellä. Se vain on pieni lisä alla piilevään rakenteelliseen ongelmapommiin. Kuitenkin, jos aiemmin listatut kolme kohtaa toteutuvat, niin tilaa pienelle elvytykselle löytyy kyllä raportin mukaan.

Suosittelen etenkin raportin sivulla 49 ollevaan taulukkoon tutustumista, sillä se on näppärä tiivistelmä koko paketista. Kaikki eivät kuitenkaan täysin miesten väitteitä allekirjoita. Esimerkiksi Roger Wesmann kritisoi heidän käyttämäänsä menetelmää työkustannusten mittaamiseen, ja esittää palkkamaltin tarpeen olevan väitteitä pienempi. Hän ei silti väitä etteikö palttamalttia tarvittaisi tai ettei se toimi.

Itse pidän Borgin ja Vartiaisen raporttia ja heidän ratkaisujaan varsin kelvollisina vaihtoehtoina ongelmiemme ratkaisuun. Mutta tulevatko suomalaiset hyväksymään kokoomuslaisiksi leimattujen taloustieteilijöiden matokuureja "Made in Sweden"-tarroilla varustettuna? Jostain syystä epäilen hieman. Ruotsalaisvalmisteinen köysi on kallis, kun se pitää rahoittaa palkkojen indeksikorotusten kaltaisista eduista tinkimällä, vaikka suovesi hipoo jo vyötäröä.

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Itävaltalaisen talousteorian aukkoja

Kirjoitin ensimmäisen kerran itävaltalaisen taloustieteen ongelmista muutama vuosi sitten, mutten tuolloin mennyt talousteorian yksityiskohtiin. Nostan tässä viestissä esiin  useita eri itävaltalaisen koulukunnan teorioissa olevia ongelmia joita mm. libertaari taloustieteilijä Bryan Caplan kotisivuillaan sekä bloggaaja Lord Keynes blogissaan ovat listanneet (linkki listaan) ja kirjoitukseni on hyvin pitkälle referaatti osasta näistä kirjoituksista. Itävaltalainen koulukunta on niin pieni, että kovin monet muut eivät ole edes vaivautuneet kritisoimaan sitä. En väitä olevani asiantuntija käsiteltävistä asioista, vaan koen että niiden kuuluu olla saatavilla edes jossain muodossa myös suomenkielisille. Jos kirjoituksessa on virheellisiä linkkejä, se johtuu siitä että poistin huolimattomuuttani koko kirjoituksen Bloggerista ja jouduin kirjoittamaan sen kokonaan uudelleen Bloggerin ulkopuolisen varmuuskopion pohjalta.

En käsittele tai kritisoi tässä kirjoituksessa libertarismia, kapitalismia enkä vapaata markkinataloutta, vaan itävaltalaista taloustiedettä, jotka ovat eri asioista, kuten viimeksi kirjoitin. Olen huomannut joidenkin vapaita markkinoita kannattavien henkilöiden viittaavan aika ajoin itävaltalaisiin kirjoittajiiin kuten Ludwig von Misesiin ymmärtämättä syvällisemmin kyseisten henkilöiden ajatuksia, mitä pidän varsin huolestuttavana. Kirjoitus ei kuitenkaan ole mikään johdanto itävaltalaiseen koulukuntaan joten aiheesta tietämättömlle iso osa kirjoituksesta saattaa olla täyttä hepreaa. Käsittelen kirjoituksessa itävaltalaista metodologiaa, yleistä itävaltalaista näkemystä valtavirran taloustieteestä, taloussykliteoriaa, itävaltalaisten tekemiä ennustuksia, korkoteoriaa sekä inflaatiota ja deflaatiota sekä hieman kokonaissuureita, tässä sanotussa järjestyksessä. 

Metodologia tarkoittaa kysymystä siitä, miten taloustiedettä tai tiedettä ylipäätään tulisi tehdä. Luonnontieteissä ja valtavirran taloustieteessä luotetaan tieteelliseen metodiin, eli teoriaan pohjautuvien hypoteesien kokeelliseen testaamiseen ja niiden falsifiointiin. Itävaltalainen koulukunta nojaa prakseologiaan taloustieteen metodologiassa, joka tarkoittaa a priori-väitteistä johdettujen loogisten päätelmien käyttöä. Itävaltalaisten mielestä siis empirismi ym. modernin taloustieteen välineet ovat sopimattomia ja huonoja välineitä talouden tutkimiseen ja sitä selittävän teorian muodostamiseen.  Modernin itävaltalaisen liikkene oppi-isä Ludwig von Misesin mukaan empiirinen data ei koskaan voi todistaa eikä kiistää prakseologialla johdettuja teorioita. Tästä huolimatta itävaltalaiset käyttävät usein empiiristä dataa osoittaakseen teoriansa oikeiksi, ilmeisesti markkinointitarkoituksessa, sillä eihän teorioiden empiiriselle todentamiselle ole mitään tarvetta jos jo lähtöoletuksena on että teoriat ovat oikeita ja piste. Itävaltalaisen liikkeen isot nimet eivät kuitenkaan olleet asiasta yksimielisiä, esim. Ludwig Lachman ja Friedrich Hayek eivät koskaan hyväksyneet täysin prakseologiaa taloustieteen välineeksi (selvästi tunnetuin Hayek oli muutenkin varsin maltillinen itävaltalainen, mitä useimmat eivät välttämättä tiedosta). Ei siis ihme että Hayek viihtyi varsin hyvin tieteellistä metodia kannattaneen ja uudistaneen Karl Popperin seurassa, toisin kuin Mises. LK on kirjoittanut loistavasti prakseologian kritiikistä ja suosittelen kyseisen alkuperäistekstin sekä muiden lukemista, hän on kirjoittanut prakseologiasta varmaan 20 blogikirjoitusta jotka löytyvät täältä..

Perinteisestä taloustieteellisestä sekä luonnontieteellisestä näkökulmasta itävaltalainen taloustiede on epätieteellistä. Olen itse samaa mieltä. Itävaltalainen tapa rakentaa aksioomista lähteviä päättelyketjuja ei ole toimiva keino taloustieteeseen, eikä myöskään muihin yhteiskuntatieteisiin kuten Mises ehdotti. Menetelmä on lähtöisin 1800/1900-lukujen taitteessa toimineesta neo-Kantilaisesta liikkeestä sekä tietoteoreettisesta myllerryksestä (linkki neokantilaiseen kritiikkiin). On aivan ymmärrettävää että tuohon aikaan tieteen metodien kanssa oltiin vielä sormi suussa, sillä ajan teknologia ei antanut mahdollisuuksia oikein muuhun kuin asioiden tarkkaan pohtimiseen. Jotkut itävaltalaiset sanovat pitävänsä teoriasta, koska se selittää heidän mielestään maailmaa hyvin. No, Misesin ja Murray Rothbardin (Misesiä seurannut toinen tärkeä modernin itävaltalaisen koulukunnan oppi-isä) näkökulman mukaan itävaltalaisuudesta tulisi pitää koska se on totuus (/i), joka on saatu johdettua mielestä ulos eetteriin aidon ja parhaan metodologian avulla, eikä sitä voida kumota empirialla vaan ainoastaan verbaalisella judoamisella eli argumentoimalla sen päättelyketjuja vastaan. Näin se muistuttaa hyvin paljon esimerkiksi Descartersin käyttämää menetelmää. LK nostaa Descartesin, Spinozan ja Leibnizin järjestelmät esimerkeiksi loogisista päättelyketjuista, jotka moderni tiede on kumonnut. Hänen mukaansa myös Misesin prakseologinen logiikkaketju on samanlainen.

Virheiden löytyminen päättelyketjusta on yksi keino kumota Misesin logiikka. Muita ovat virheiden löytyminen Misesin aksioomista, piilossa olevien oletusten paljastaminen hänen päätelmistään ja kysymys miten valita useampien eri kilpailevien aksioomista loogisesti johdettujen järjestelmien välillä. LK nostaa esiin esimerkkejä ja viittaa mm. Blaugin antamaan kritiikkiin Misesin piilotetuista oletuksista:
“[sc. there is a] the fundamental flaw in Ludwig von Mises’ ‘praxeology’: [sc. it is] the notion that purposive choice as a Kantian ‘a priori synthetic proposition’ is more than sufficient to account for negatively inclined demand curves. This ignores the fact that a number of a posteriori auxiliary propositions are also required, such as transitivity or consistency of choices ... To this day, this failure to recognize the limited power of a priori synthetic propositions to generate substantive implications for economic behaviour characterises neo-Austrian writings in defence of Mises” (Blaug 1994: 132–133, n. 14; see also Blaug 1997: 332ff.).
LK:n mukaan Mises ei kuitenkaan ollut looginen oman metodinsa toteuttamisessa, vaan nojasi johtopäätöksiin jotka vaativat a priorin ulkopuolisia oletuksia, esimerkiksi työn hyötyhaittaa (”disutility”). Hän sanoi näin suoraan itse Human Actionissa, ja totesi tämän vielä perustuvaan empiiriseen havaintoon! Tämä on täysin epäloogista ja sotii Misesin omaa metodia vastaan. Tämän kaltaiset piilotetut ja näinkin piilottamattomat oletukset ovat järjestelmään sisäänrakennettua kritiikkiä tälle päättelyjärjestelmälle ja sen lopputuloksille. Lisäksi tulee huomioida toisten loogisten a priori-päättelyketjujen mahdollisuutta – miten tällaisissa tilanteissa tulisi valita kumpi on ”oikea” teoria selittämään taloutta? Esimerkiksi marxilaiset ovat 1900-luvulla luoneet puhtaasti loogiseen päättelyyn perustuvia talousteorioita, aivan kuten itävaltalaiset, mutta päätyneet aivan erilaisiin johtopäätöksiin. Jos empiria ei ole työkalu, ei näitä eroavia päättelyketjuja voi verrata muuten kuin sanapainilla ja uuvuttavilla väittelyillä. Filosofiasta tiedämme varsin hyvin, mitä empiriaan perustumaton loogisten päättelyketjujen rakentelu aiheuttaa – lukuisia erilaisia teorioita, joiden kehittäjät eivät pääse yksimielisyyteen ”oikeasta” teoriasta. Tässä lisää hyviä kirjoituksia prakseologiasta (1 ja 2).

”Synteettinen a priori”-tieto on avainsana, jonka Immanuel Kant aikanaan kehitti, ja tähän Kantilaiseen päättelyyn Mises pohjaa. Se onko Misesin ”ihminen toimii” Kantilaisen määrittelyn täyttävä ”synteettinen a priori”-aksiooma on myös mielenkiintoinen kysymys ja keskustelunaihe mutta kommentoin sitä vain hyvin lyhyesti. Misesin ”ihminen toimii”-aksiooma on pohjana hänen ja Rothbardin teorialle, vaikkei se ole siihen riittävä ja tarvitsee myös muita aksioomia vastoin Misesin oman metodologian vaatimuksia. Aiemmin kuvailemieni ja linkkaamieni tapausten lisäksi tällaisia ovat myös Misesin esittämät vaatimukset ihmisen toiminnalle – toiminnan on oltava ”tarkoituksellista” eikä toimiva ihminen saa olla mielisairas tai muuten kykenemätön päättämään toiminnastaan.  Mutta nämä oletukset itsessään vaativat aiempia oletuksia! Meidän on tiedettävä että mielisairas ei voi päättää tekemisistään, meidän on tiedettävä mitä ”tarkoituksellinen” toiminta tarkoittaa jne. eli ”ihminen toimii” ei täytä ”synteettisen a priori”-tiedon määritelmää. Pidän ymmärrettävänä, että sata vuotta sitten teknologian ollessa vielä lastenkengissä tutkimuksen empiiriselle validioinnille saattoi esittää kritiikkiä, mutta nykypäivänä kun massiivista tilasto- ja laskentatehoa pystytään hyödyntämään jopa rannekellossa niin pidän ajatusta koko monimutkaisen talousjärjestelmän toimintalogiikan johtamista aksioomista sohvalla makoillen silkkana utopiana. Aksioomien lisäksi LK:n kirjoitus Misesin näkemyksistä todennäköisyyksien suhteen on mielenkiintoinen.

Metodologian jälkeen voimme siirtyä itse taloustieteen tuloksien pariin, ja seuraava mikroteoriaa käsittelevä kappale tulee olemaan varsin tekninen. Bryan Caplan on analysoinut itävaltalaisten näkemyksiä modernista taloustieteestä, ja etenkin Rothbard on rakentanut oman teoriansa Man, Economy and Statessa erilaiseksi mitä valtavirran taloustiede. Rotbhard väittää modernin hyötyteorian olevan kardinaalista, mikä ei todellakaan pidä paikkaansa, ja esittää hyötyjonojen olevan parempia vaihtoehtoja hyötyfunktioille. Lisäksi hän nakkaa matemaattisen analyysin eli mm. differentiaalilaskennan romukoppaan toteamalla esimerkiksi kysyntäkäyrien olevan diskreettejä ja epäjatkuvia, mikä estää täysin niiden käytön nykyaikaisessa taloustieteessä kuten perinteisessä maisteri- sekä tohtoriohjelmassa opetetaan. Näiden perusasetelmien hylkääminen estää täysin mm. tavallisten kysyntä- ja tarjontakaavioiden käyttämisen. Tästä Rothbard on täyttänyt teoksensa niillä. Tämä voi tuntua pieneltä ongelmalta, mutta Rothbard itse alleviivaa että epäjatkuvuus on erittäin tärkeä asia mistä seuraa että hänen olisi pitänyt poistaa kaikki kaaviot kirjastaan. Tämä hyötyfunktioiden kritiikki on myös johtanut itävaltalaisten suureen ”subjektiivisuuden” korostamiseen, ilmeisesti koska he pitävät ilmeisesti modernia hyötyteoriaa ”epäsubjektiivisena”, mutta kritiikki menee metsään. Oletus että valtavirran mikroteoria hylkäisi subjektiivisuuden on väärä, koska malleissa käytettävät hyötyfunktiot ovat monotoniset transformaatiot mahdollistavia funktioita ja ne esittävät edustavaa kuluttajaa, eivät kokonaissuureita. Caplanin mukaan vihjaaminen että näiden hyötyfunktioiden yleistäminen tarkoittamaan että jokaisella kuluttajalla olisi homogeeniset preferenssit on samanlainen johtopäätös kuin yleistäisi koko maailmaan sisältävän vain kaksi ihmistä kuten Crusoen ja Perjantaina vaihtotaloudessa (Rotbard itse käyttää kyseistä vaihtotalousesimerkkiä kirjassaan, aivan kuten valtavirtataloustieteilijät käyttävät hyötyfunktioita).

ABCT eli itävaltalainen taloussykliteoria (Austrian Business Cycle Theory) esitetään usein yhtenäisenä monoliittina, joka pystyy selittämään sekä jopa ennustamaan talouskriisit sekä kuplat, varsinainen viisasten kivi siis. Kyseessä ei kuitenkaan ole yhtenäinen teoria, vaan eri itävaltalaiset ovat formuloineet sen eri tavalla, joissakin tapauksissa jopa saman henkilön toimesta eri vuosikymmeninä. LK on esittänyt että ABCT:stä on ainakin 10 eri versiota, ja pelkästään Mises on esittänyt sen neljälläeri tavalla. Pidän henkilökohtaisesti epäilyttävänä, että samaa nimeä käytetään kuvaamaan useita eri teorioita, koska niiden vaikutusmekanismit ovat erilaiset. Tällä voi olla harhaanjohtavia vaikutuksia, esimerkiksi jos versio numero 6 toimii taloussykli A:n kohdalla mutta muut eivät, versiot 3 ja 4 toimivat taloussykli B:n kohdalla jne. ja kaikkia kutsutaan ABCT:ksi, niin voidaan sanoa että ABCT on toiminut jokaisen taloussyklin kohdalla vaikka näin ei selvästi ollut. Kuitenkin, yhteistä teorioille on luonnollisen koron olemassaoloon uskominen Misesin ruotsalaiselta ekonomisti Knut Wicksellilltä lainatun idean mukaan, tuotannontekijämarkkinoiden pitäminen heterogeenisenä sekä keskuspankkien korkotasoon luomien poikkeamien pitäminen niiden aiheuttamiin rakenteellisiin häiriöihin syynä taloussykleihin.

Teoriaa on myös testattu. Tähän mennessä olen kuullut vain Milton Friedmanin suorittamista ABCT:tä empiirisistä tuktimuksista sekä pari vuotta vanhasta working paperista, jonka tekijöitä en muista enkä löytänyt sitä pikaisella googletuksella. Friedmanin mukaan teoria ei empiirisen tarkastelun jälkeen toimi. Working paperin tuloksia en muista tarkasti, ne taisivat todeta asian olevan ”epäselvä”. Kuitenkin, itävaltalaisille tällä empiirisellä testauksella ei tietenkään ole väliä, he kun eivät usko teorioiden empiiriseen testaukseen. ABCT sisältää kuitenkin mielestäni mielenkiintoisia ideoita, ja näkisin siksi siitä mielelläni enemmänkin tutkimusta. Tämä johtuu siitä että vaikken usko matalien korkojen tai itävaltalaisten kuvaaman vaikutusmekanismin olevan perimmäinen syy talouden mahdolliseen ylikuumenemiseen niin pidän silti mahdollisena, että matalilla koroilla on jonkinlaista(b) vaikutusta talouden ylikuumenemiseen, esimerkiksi Raghuram Rajan argumentoi näin käyneen rahoitussektorilla 2000-luvun aikana kontribuoiden osittain finanssikriisin syntyyn.

Caplanin kritisoima versio ABCT:stä on joko Rothbardin American Great Depression tai Man, Economy and State-kirjoista. Yksi valtavirran kritiikki ABCT:lle pohjautuu rationaalisiin odotuksiin. Miten yrittäjät voivat kyetä ennustamaan muita muutoksia taloudessa, mutta aliarvioivat keskuspankkien toimien luomaa korkoriskiä? Myös Gordon Tullock (libertaari myöskin) esittää kritiikkiä (linkki) samalle ilmiölle. Lisäksi kulutushyödykkeiden pitäisi teorian mukaan muodostaa ”buumi” nousuvaiheessa, johtuen teorian kuvauksesta taloussyklin mekanismille. ABCT ei ole mikään peukalosääntö, jonka mukaan ”kun korot laskevat, talous ylikuumenee ja syntyy kuplia” kuten sitä ylensä käytetään, vaan teoria on paljon yksityiskohtaisempi ylikuumenemisen etenemisestä ja kohdistumisesta. Teorian mukaan ”luonnollista korkoa” matalammat korot ohjaavat uuden rahan ja luoton ”pitkän ajan tuotannontekijöiden” markkinoiden kasvattamiseen, vaikka kuluttajien preferenssit painottuvat enemmän kulutushyödykkeiden kysyntään mitä korkotason muutos on huijannut yrittäjät olettamaan. Kun korjausliike tapahtuu, tuotanto palaa vastaamaan kuluttajien preferenssejä. Tämä ennustaa, että kulutushyödykkeiden tuotannon pitäisi kasvaa kun korjausliike tapahtuu, mutta näin ei Caplanin mukaan ole käynyt taloussyklien yhteydessä. Hänen mukaansa parempi selitys tuotantomarkkinoiden kärsimyksille laskumarkkinoilla on yksinkertaisesti pitempiaikaisten tuotannontekijöiden tilauksien herkkyys tulovaikutuksille jota taantuma aikaansaa, mitä tukee myös ”kestävien (durable) kulutushyödykkeiden kysynnän laskeminen.

Godron Tullockin kritiikki seuraa hyvin paljon samoja uria mitä Caplanilla. Lisäksi hän huomauttaa, että talouden nousu- ja laskukauden eivät etene syklissä, toisin kuin Rothbard väittää ”Economic Depressions: Causes and Cures”-kirjasessaan, mutta eihän itävaltalaisen metodin mukaan tilastodatalla voi todistaa teoriaa vääräksi. Tullock huomauttaa, että koska noususuhdanne on saanut yrittäjät rakentamaan teorian mukaan paljon tuotantovälineitä, niin elintason pitäisi laskusuhdanteesta huolimatta nousta. Tämä johtuu siitä, että vaikka yrityksiä menee konkurssiin, niin tuotantovälineet eivät häviä vaan jäävät kasvattamaan tuotantoa, tai ne voidaan halvempien hintojen vuoksi ostaa ja valmistaa loppuun mikä johtaa myös tuotannon kasvuun. Periaatteessa teorian mukaan voisimme kasvattaa tuotantoa jatkuvasti ainakin joillain sektoreilla pitämällä korkoja koko ajan matalalla. Tullock päättää kritiikkinsä, jos oikein ymmärsin, toteamiseen että tuotannontekijämarkkinoiden suuruus taloudesta on liian pieni suhteessa siihen vaikutukseen mitä Rothbardin teoria niillä olettaa olevan.

Selitän tässä lyhyesti LK:n kuvauksen siitä, pystyvätkö Rothbardin esittämät ABCT:n versiot selittämään vuoden 2008 finanssikriisin ja siihen johtaneen asuntomarkkinakuplan. Internet-itävaltalaisten argumentaatio on lyhyesti ja karkeasti seuraavanlainen: ”FED piti korkoja matalalla vuosien ajan, mistä seurasi liikainvestointeja ja kupla asuntomarkkinoille, joten ABCT toimii”. Tämä ei kuitenkaan ole Rothbardin selitys ABCT:n tiominnasta, vaan hänen mukaansa kupla syntyy tuotantomarkkinoille(b) yritysten lainatessa uuden rahan itselleen, ei kulutusmarkkinoille. Asunnot ovat kulutushyödykkeitä, ja ne rahoitetaan kulututtajien ottamilla asuntolainoilla. Rothbard kuitenkin toteaa näin Man, Economy and Statessa:
[footnote]
110 To the extent that the new money is loaned to consumers rather than businesses, the cycle effects discussed in this section do not occur. (Rothbard 2004 [1962]: 995–996).
”Kun uutta rahaa on lainattu kuluttajille yritysten sijaan, tässä osiossa käsitellyt sykliefektit eivät tapahdu.” Eivät tapahdu.  Varsin, sanoisinko, vajavainen selitys kuluttajavetoiselle asuntokuplalle.

Douglas French yrittää selittää teorian puutteita väittämällä asuntoja ”higher-order-goodsiksi” koska talojen valmistaminen vaatii aikaa ja resursseja, mutta niin vaatii kuluttajatuotteidenkin valmistaminen. Tämän tulkinnan mukaan kaikki tuotteet ovat ”higher-order-goodseja”! Tässä teoriassa on myös ongelma, että raha lainattiin kuluttajille eikä tuottajille, LK:n blogiviestin kommenteissa on hyvää keskustelua aiheesta. Rothbardin ABCT on teoreettinen selitys tilanteelle, jossa luonnollista korkoa matalampi keskuspankin korko tuottaa kuplan tuotantomarkkinoille. Se EI ole yleinen selitys tilanteessa, jossa matalat korot tuottavat kuplan sektorille X. Esimerkiksi nykyään uuden tulemisen kokeneet Hyman Minskyn vastaavat teoriat selittävät paljon selvemmin tällaisen yleisen tilanteen ja sopivat paremmin kuvaamaan 2008-kriisiä, oli niiden toimivuudesta mitä mieltä hyvänsä.

LK esittää myös muita kritiikkejä teorialle, kuten täystyöllisyyden ja resurssien täyden hyödyntämisen olettamisen (linkki) teorian toimivuudeksi, vaikka länsimaissa ei tällaista tilannetta kovin usein ole ollut vaan kitkoja on aina jonkun verran. Pääomaliikkeiden kohdistumisen olettaminen  ainoastaan tuotannontekijöille on myös hyvin rajoittava oletus, sillä nykyään luottomarkkinat ovat äärimmäisen monimutkaiset. Tässä lista Hayekin saamaan kritiikkiin. Materiaalia on niin paljon etten edes jaksa käydä sitä kaikkea läpi. 

Lisäksi on olemassa vielä ”Cambridge capital controversyn”-lopputulokset, ja etenkin capital reswitchingin  vaikutukset ABCT:hen. Kyseinen taistelu käytiin Sraffan johtamien keynesiläisten ja Samuelsonin johtamien neoklassisten taloustieteilijöiden välillä 1960-luvulla, koskien pääoman (capital) mahdollisuuksia aggregointiin, eli muuttamista teoreettisissa malleissa heterogeenisesta homogeeniseksi kokonaissuureeksi. Itävaltalaiset eivät sekaantuneet itse väittelyyn, mutta Samuelson kirjoitti myöhemmin aiheeseen liittyvän sovelluksen kritisoiden Böhm-Bawerkin (Misesiä varhaisempi itävaltalaisten oppi-isä) pääomateoriaa, johon ABCT perustuu. En mene yksityiskohtiin, mutta Samuelsonin mukaan on olemassa mahdollisuus teoreettiseen tilanteeseen, jossa siirtyminen korkeammasta korkotasosta matalampaan voi johtaa erilaiseen pääomarakenteen muutoksiin mitä Böhm-Bawerkin teoria ennustaa. Tämä taas murtaisi pohjan ainakin Hayekin 30-luvulla esittämästä ABCT:n versiosta(uskon sen pätevän muihinkin, sillä ne perustuvat B-B:n pääomateorialle), osoittaen teorian olevan vähemmän kestävä mitä sen kannattajat väittävät. Onko reswitching empiirisesti mahdollinen tilanne, tai edes todennäköinen? Ei välttämättä. Tällä ei kuitenkaan ole välilä, sillä ei ABCT:n toimivuutta voi todistaa tai falsifioida empiirisesti misesiläisen metodologian mukaan.  Koska ongelma on teoreettinen, niin sillä on väliä, koska misesiläisen metodologian mukaan teoreettisilla onglemilla on väliä! Tässä linkit Robert Murphyn ja LK:n kirjoituksiin aiheesta. 

Senkin uhalla että tulen samalla tuomitsemaan osan valtavirran taloustieteen loanable funds-teoriasta ja näkemyksistä rahatalouteen, esittelen tässä jälkikeynesiläisen kritiikin itävaltalaiselle ”luonnolliselle korolle”, ihan vain sen takia että itävaltalaisia vietiin kyseisessä keskustelussa kuin litran mittaa. Modernit itävaltalaiset kuten Robert Murphy, Jörg Guido Hülsmann ja George Rogers ovat myöntäneet luonnollisen koron näkökulman ongelmat, Robert Murphyn mennessä jopa niin pitkälle että hän on hylännyt perinteisen itävaltalaisen aikapreferenssiteorian ja siirtynyt kannattamaan Keynesin General Theoryssä esittämää teoriaa korosta (linkki). Kyseinen korkoteoria koki ensimmäisen murskakritiikkinsä jo 30-luvulla Hayekin esiteltyään oman versionsa siitä. Jo mainittu Pierro Sraffa oli sen esittäjä ja perusti kritiikkinsä lukuisten eri korkojen olemassaololle, ja Hayek itsekin joutui myöntämään että kritiikki toimii, eikä hän enää tämän jälkeen palannut käsittelemään ABCT:tä urallaan! (Linkki kirjoitukseen väittelystä) (linkki). Ilman luonnollista korkoa teorialta putoaa pohja.

Hülsmann on esittänyt oman (linkki) vastineensa korkoteorialle, sillä hänkin myönsi teorian ongelmat muttei ilmeisesti suostunut nielemään Keynesin vastinetta kuten Murphy. Muut itävaltalaiset mitä ilmeisemmin tuntuvat kannattavan aikapreferenssiin perustuvaa korkoteoriaa sen saamasta kritiikistä huolimatta, joten tällä hetkellä itävaltalaisilla ei ole toimivaa konsensusta korkoteoriasta (linkki). Ehkä itävaltalaiset pystyisivät vastaamaan keynesiläisten nöyryyttävään kritiikkiin palaamalla valtavirran pariin ja perehtymällä sen rahateoreettiseen tarjontaan?

Onko ABCT teoreettisista puutteistaan huolimatta antanut itävaltalaisille paremmat mahdollisuudet talouden muutoksien ennustamiseen? Ajattelin aluksi käsitellä aihetta omassa blogiviestissään, mutta yhdistänkin sen tähän. Itävaltalaisen taloustieteen kannattajat tykkäävät kertoa, että itävaltalaiset ennustivat finanssikriisin ja siksi itävaltalainen taloussykliteoria eli ABCT on toimiva väline taloustieteen suhdanneanalyysiin. Kuinka hyvä itävaltalaisten track record oikeastaan on? Käytän tarkastelussa hyödyksi bloggaaja Lord Keynesin ansiokasta tutkimusta aiheesta.

Viimeisin eli vuosien 2007-2008 finanssikriisi on ollut suosituin esimerkki ABCT:n ennustevoimasta. Walter Block on koonnut oman listansa ennustajakandidaateista, mutta suhtaudun väitteisiin kriittisesti. On totta, että jotkut itävaltalaiset kuten Peter Schiff vuosina 2006-2007 onnistuivat ennustamaan asuntomarkkinakuplan oikein niin ajallisesti kuin sektorillisesti. Tämä on kuitenkin täysin eri asia mitä olemassaolevan asuntokuplan tai sektorivääristymän tunnistaminen, joita Blockin lista on täynnä, esim. DiLorenzon artikkeli. Talousmedian mielipidepalstat ja kolumnit ovat täynnä samanlaista spekulointia, onko sektori A tai B nyt kuplassa vai ei. Lisäksi, suurin osa väitetyistä itävaltalaisista asuntokuplan ennustajista on joko varoitellut kuplan puhkeamisesta vuosia etuajassa (Ron Paul vuosina 2001-2003), väärällä sektorilla (Peter Schiff osakkeissa vuonna 2002 internetkuplan jälkeen), väärin seurauksin (Peter Schiff vuonna 2002 väittäen dollarin romahtavan ja korkojen räjähtävän ylös sekä Ron Paul väittäessän valtionlainojen arvon romahtavan). Tässä tilasto LK:n blogista niistä jotka ennustivat finanssikriisin vuosien 2003-2006 välillä tarkemmilla kriteereillä määriteltynä:
Now of these eleven commentators and economists:
 (1) Five (45%) are Heterodox/Progressive Keynesians or Post Keynesians (Baker, Godley, Hudson, Keen, Sorenson);

(2) Two (18%) are basically maverick neoclassicals (Roubini and Shiller);

(3) Two (18%) are in the Austrian tradition (Richebächer and Schiff).

(4) One (Fred Harrison) calls himself as a Georgist (a follower of Henry George)

(5) One is a combination of Austrian and Post Keynesian (Janszen).
Vain 18% finanssikriisin ennustajista oli itävaltalaisia! Muut väitteet itävaltalaiseten finanssikriisin ennusteista ovat niin ympäripyöreitä, että voisin samoilla kriteereillä maalata itsestäni A-luokan gurun poimimalla euroskeptiset manailut blogihistoriastani. Lisäksi, tuskin kukaan itävaltalainen pitää jälkikeynesiläistä taloustiedettä parempana selittämään taloutta vaikka sen track record on selvästi itävaltalaisia parempi. Sama pätee myös marxilaisiin, jotka olivat myös innokkaina povaamassa finanssikriisiä ja kapitalististen markkinoiden romahtamista.

Finanssikriisin jälkeen itävaltalaiset alkoivat itsetunnon puuskassa tehtailla lisää ennustuksia. FED:in painettua korkonsa nollaan useat itävaltalaiset totesivat että suorana seurauksena tästä on hyperinflaatio. Kuten hyvin tiedämme, tätä ei ole tapahtunut, ja jopa Robert Murphy on asiasta hieman häpeissään. Vastaavasti finanssikriisin oikein ennustanut Peter Schiff on vuoden 2007 jälkeen ollut jatkuvasti väärässä ennustustensa kanssa, ennustaen myös hyperinflaatiota ja luullen että muu maailma on immuuni Yhdysvaltain finanssikriisille. Tämän jälkeen hän on lähes joka kuukausi todennut että talous tulee romahtamaan "ensi vuonna".  Uskonkin Schiffin olevan kuin pysähtynyt kello joka on oikeassa kahdesti päivässä - kun ennustat romahdusta jatkuvasti, se kyllä tulee joskus ja silloin olet oikeassa.

Hurjimmat ovat väittäneet itävaltalaisten ennustaneen myös aiempia talouskriisejä, väittäen mm. Misesin ja Hayekin ennustaneen suuren laman. Kuitenkin, nämä "ennustukset" ovat joko aivan liian ympäripyöreitä tai suorastaan vääriä että niitä voitaisiin laskea miksikään oikeiksi ennustuksiksi. Tässä LK:n kirjoitukset Hayekista ja suuresta lamasta sekä Misesin toisesta ennustuksesta. Itävaltalaisten ennustushistoria ei oikeuta väitteisiin kristallipallon omistamisesta, joka toisi lisävaliditeettia heidän teorioilleen. ABCT on väärässä niin teoreettisesti kuin empiirisesti, kuten Friedman on tutkimuksissaan todennut (B). Tämä ei kuitenkaan edelleenkään kiistä mahdollisuutta efektiin, jossa korkotason madaltaminen ylikuumentaa taloutta, sillä se on eri asia mitä ABCT. Uskonkin tästä syystä, että jos Schiff ym. väitetyt kuplan ennustajat ja tunnistajat olisivat käyttäneet puhdasta esim. Rothbardilaista ABCT:tä hvyäkseen, he eivät olisi ennustaneet kriisiä (B), vaan heidän on täytynyt turvautua tähän yleisempään ”peukalosääntöön”, joka on sukua ABCT:lle.


Yhdeksi selittäväksi tekijäksi ja mekanismiksi luonnolisesta korosta poikkeamiseen sekä siten taloussyklin syntymiseen ovat itävaltalaiset ehdottaneet osittaisreservipankkitoimintaa, fractional reserve bankingia eli FRB:tä. Kritiikki muistuttaa hyvin paljon talousdemokraattien, chartalistien  ym. ”raha on velkaa”-argumentointia ja luotonlaajennuksen kritisoimista, mutta itävaltalaiset eivät taaskaan ole asiasta yksimielisiä. Osa, etenkin Rothbardilaiset, kannattavat 100% reservivaatimusta noudattavaa pankkitoimintaa, eli käytännössä pankit eivät saisi harjoittaa luotonlaajennusta. Sen sijaan ”free bankersit” kannattavat vähemmän reguloitua versiota nykyisenkaltaisesta FRB-rahajärjestelmästä, jossa pankit saavat harjoittaa luotonlaajennusta. Mises ja Hayek kannattivat free bankingiin perustuvaa rahajärjestelmää, ja sen moderneja edustajia ovat GeorgeSelgin ja Lawrence H. White

Kuten arvata saattaa, free bankingia ja 100%-reservejä kannattavat itävaltalaiset ovat riitaantuneet keskenään, mikä näkyy etenkin Selginin kirjoitustyylistä (linkki 1 ja linkki 2 ja linkki 3). Varsin mielenkiintoinen yksityiskohta on, että Rothbard itse kannatti Selginin ja Whiten tapaista free bankingia, ja jopa kehui miesten tutkimusta aluksi The mystery of banking-kirjassaan, mutta jostain syystä teki myöhemmin täyskäännöksen ja alkoi vastustamaan free bankingia kutsuen sitä yhdeksi pahimmista teoreettisista virheistä itävaltalaisessa ajattelussa! Itse uskon tämän johtuneen Rothbardin luonnonoikeudelliseen etiikkaan pohjautuvasta ajatusmaailmasta, ja hänen todenneen kirjan kirjoittamisen jälkeen 100% reserveillä toimivien pankkien sopivan siihen paremmin.

Itävaltalaiset tykkäävät määrittää inflaation ”rahamääränkasvattamiseksi” eivätkä hintojen nousuksi kuten yleisenä tapana on. Mises määritteli inflaation muutamalla toisistaan poikkeavalla tavalla, suosien kuitenkin määritelmää jonka mukaan inflaatio on rahan kysynnän ylittävä rahan tarjonta. Jotkut internet-itävaltalaiset tykkäävät kuitenkin käyttää termiä väärin, ja tarkoittavat sillä kaikkea lisäystä rahan tarjontaan. Itävaltalaisten käsitykset rahasta eroavat esimerkiksi Milton Friedmanin mielipiteistä kuin kuu taivaasta, vaikka vasemmistolaiset tykkäävät niputtaa Friedmanin ja Misesin molemmat samaan pahojen oikeistolaisten risukimppuun. Peitsen taittaminen inflaation määrittelemisestä on yksi vakiokeskustelunaihe itävaltalaisuutta sivuavissa keskusteluissa, vaikka itse pidän aihetta varsin vähäpätöisenä semantiikkana (LK:n toinen kirjoitus aiheesta). Voin kuitenkin kertoa pienenä spoilerina, että vaikuttaa siltä, että inflaatio on aina tarkoittanut hintojen nousua, toisin kuin itävaltalaiset väittävät.

Elina Lepomäki ja Tero Luoma nostivat deflaation suomalaiseen talouskeskusteluun kirjoituksellaan Talouselämässä. Roger Wessmann kirjoitti varsin hyviä vastineita (1 2 ja 3) itse kirjoitukselle, joten en ala kommentoimaan itse deflaatiota enempää. Koska kuitenkin Tero Luoma kannattaa itävaltalaista taloustiedettä ja Lepomäestä en ole niin varma, on mielestäni itävaltalaista deflaatiokäsitystä avattava hieman. Lyhyesti, itävaltalaisten käsitykset deflaatiosta ovat ristiriitaisia ja eroavia mutta yleisesti ottaen paljon suvaitsevaisempia mitä valtavirran taloustieteilijöillä. Mm. Hayek piti sitä huonona ja torjuttavana asiana, mikä ei ole kovin ihmeellistä ottaen huomioon hänen paljon valtavirtaisemmat mielipiteensä ja Rothbard välillä totesi deflaation olevan huono välillä merkityksetön asia. Phillip Bagusin mielestä deflaatio on hyvä asia, ja esim. Hülsmann oli muistaakseni sitä mieltä että laman aikana tapahtuva deflatorinen romahdus on suorastaan loistava asia taloudelle sen pyyhkiessä virheinvestointeja tehneet yritykset pois maailmankartalta.


Lopuksi kommentoin vielä lyhyesti itävaltalaisten suhdetta taloustieteellisten kokonaissuureiden, kuten bruttokansantuotteen ja kokonaiskulutuksen käyttöön. Suhtautuminen on joissain tapauksissa valtavirrasta poiketen kriittistiä (1, 2 ja 3). Pidän tätä erikoisena ottaen huomioon, kuinka usein itävaltalaiset esimerkiksi käyttävät bruttokansantuotetta kuvaillessaan ABCT:n toimintaa ja tehdessään vertailuja eri maiden taloushistorioiden välillä. Itse asiassa jopa Mises ja Rothbard kannattivat kokonaissuureiden käyttöä, Rothbardin tarjotessa jopa oman versionsa BKT:stä. Uskoisin tämän perusteella, että kokonaissuureiden käytön kritisointi on ainoastaan marginaalista itävaltalaisessa koulukunnassa.

En käsitellyt kirjoituksessa itävaltalaisten käsityksiä taloushistoriasta, taloustieteen oppihistoriasta, yleisestä historiasta enkä poliittisia mielipiteikä kuten ulkopolitiikkaa enkä Rothbardin aloittamaa luonnonoikeudellista etiikkaa kuten en myöskään liikkeen historian nurjia puolia. Korostan vielä lisäksi, että kirjoituksessa ei ollut kyse kritiikistä vapaata markkintaloutta, kapitalismia tai libertarismia kohtaan, jotka ovat eri asioita mitä ”deduktiiviseen” metodologiaan nojaava itävaltalainen taloustiede. Kuten alussa mainitsin, pidän hyvin outona että tieteelliseen metodiin uskovat henkilöt jakavat linkkejä itävaltalaisiin teksteihin ja pidän melko varmana etteivät he ymmärrä kyseisen koulukunnan epätieteellistä pohjaa. Hyvinvointivaltiota voi kritisoida ja libertarismia perustella muidenkin koulukuntien argumenteilla, kuten julkisen valinnan teorialla tai Milton Friedmanin kirjoituksilla. Uskonkin liikkeen kannatuksen perustuvan muihin kuin taloustieteellisiin seikkoihin, kuten Ron Paulin brändiarvoon, perehtymättömyyteen teorian kritiikistä ja tiettyjen oikeistokonservatiivien inflaatiovastaisiin ym. arvoihin. Itävaltalainen koulukunta kertoo vetävän tarinan, joka vaikutta äkkiä katsottuna sisäisesti loogiselta, mutta paljastuu varsin ongelmalliseksi tapaukseksi.